Jyrki Iivonen

SOTA UKRAINASSA JATKUU EIKÄ LOPULLISTA RATKAISUA OLE VIELÄKÄÄN NÄKÖPIIRISSÄ

Venäjän käynnistämä sota Ukrainassa on jatkunut nyt jo yli neljän vuoden ajan. Kremlin johto uskoi helmikuussa 2022 vahvasti, että sen ”sotilaallinen erikoisoperaatio” kestäisi vain korkeintaan viikon ja johtaisi Ukrainan valtiollisen johdon vaihtumiseen sekä sen tiukempaan liittämiseen Moskovan alaisuuteen, samaan tapaan kuin mitä oli aikaisemmin käynyt jo Valko-Venäjällä. Ukrainalaiset olivat kuitenkin toista mieltä omasta asemastaan. Lyhyestä valmistautumisajasta huolimatta Venäjän joukkojen eteneminen kohti Kiovaa pysäytettiin ja ne pakotettiin vetäytymään takaisin. Itä-Ukrainan keskeiset alueet (Luhanskin, Donetskin sekä Hersonin ja Zaporizhzhjan alueiden eräät osat) sekä jo vuonna 2014 miehitetty Krimin niemimaa jäivät kuitenkin Venäjän alaisuuteen.

Reilut neljä vuotta myöhemmin rintamalinjat ovat säilyneet varsIn muuttumattomina ja Ukrainassa on vallalla ns. ”jäätynyt konflikti”, johon on ollut hyvin vaikea saada aikaiseksi sotilaallista tai poliittista ratkaisua. Ukrainan asema on tässä yhteydessä ollut koko ajan äärimmäisen vaikea. Venäjä on pommittanut käytännössä joka päivä siellä olevia siviilikohteita ja aiheuttanut näin sekä suuria ihmishenkien menetyksiä että aineellista tuhoa. Presidentti Vladimir Putin on jatkanut sitkeästi valitsemallaan linjalla, vaikka hänen alkuperäisiä tavoitteitaan ei ole saavutettukaan. Erityisesti on huomioitava, että hän oli jo ennen sotaa keskittänyt kaiken vallan itselleen, joten mitään kansanliikettä sotaa vastaan ei ole kuitenkaan päässyt syntymään.

Ukrainassa tilanne on sotilaallisista haasteista huolimatta ollut toisenlainen. Vaikka sodan aiheuttamat aineelliset ja henkiset vauriot ovat olleet suunnattomat, tavalliset kansalaiset ovat koko ajan tukeneet maan poliittista ja sotilasjohtoa; Venäjän alaisuuteen ei haluta enää koskaan alistua. Silti myös Ukrainan johdossa käydään aina välillä valtataistelua, joka ei voi olla haittaamatta sen sotaponnisteluja. Kansainvälinen yhteisö on suurelta osin kuitenkin tukenut Ukrainaa niin poliittisesti, taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Venäjällä on toki ollut omat kaukaiset liittolaisensa: Pohjois-Korea on jopa lähettänyt joukkojaan taistelemaan venäläisten rinnalla ja Iran on tukenut Venäjän ohjuskapasiteetin ylläpitoa. Kiina on ollut sodan suhteen muodollisesti puolueettomampi, mutta sekin on jatkanut monin eri tavoin Venäjän taloudellista ja poliittista tukemista.

Yhdysvallat on Euroopan maiden rinnalla ollut avainasemassa Ukrainan tukemisessa. Presidentti Donald Trumpin toisen virkakauden aikainen tempoilu on kuitenkin muuttanut tilannetta useaan otteeseen. Yhdysvaltain johdon suhtautuminen Ukrainan toimintaan on välillä ollut lähes vihamielistä, välillä taas hyvin tukevaa ja kannustavaa. Viime kuukausina Yhdysvaltain ongelmana on ollut erityisesti se, että se on juuttunut kiinni tuloksettomaan sotaan Iranin kanssa. On ilmeistä, että Iranin kyky tukea ja varustaa Venäjää on tämän sodan myötä vaikeutunut, mutta samalla Yhdysvallat on kuluttanut omaa sotilaallista kapasiteettiaan tavalla, joka on ollut ennakoitua huomattavasti kuluttavampaa. Se ei siksi voi tukea Ukrainaa materiaalisesti samassa määrin kuin ennen.

Ukrainan kyky vastata Venäjän hyökkäykseen on koko ajan kehittynyt. Samalla se on pystynyt operaatioihin, jotka tuntuvat entistä kovemmin venäläisten päivittäisessä elämässä. Iskut Wildberries -yhtymän varastoihin eri puolilla Venäjää ovat olleet nerokas tapa osoittaa tavalliselle kansalle, että heidän maansa on juuttunut tuloksettomaan ja raskaaseen sotaan. Vaikka Venäjän johto on varmistanut monin erilaisin keinoin asemansa maan sisällä, on presidentti Putinin kansansuosio näyttänyt kääntyneen selvään laskuun. Hän toki tulee voittamaan myös Venäjän seuraavat vaalit, koska poikkeavat mielipiteet sodasta on maan sisällä tehty käytännössä laittomiksi eikä mitään toimivaa oppositiota ole päässyt siellä siksi syntymään.

Tässä tilanteessa on syytä kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten lujalla pohjalla Ukrainan saama kaikkinainen tuki on meillä Euroopassa. Jos Yhdysvaltain sille antama tuki vähenisikin pysyvästi, pystyisivätkö Euroopan maat kasvattamaan omaa apuaan? Ensinnäkin on huomattava, että Eurooppa on tänään poliittisesti yhtenäisempi kuin aikaisemmin, varsinkin sen jälkeen kun Unkari on uuden pääministerinsä Peter Magyarin valtaannousun myötä lopettanut Ukrainan saaman taloudellisen, sotilaallisen ja poliittisen tuen jarruttamisen Euroopan Unionin ja Naton sisällä eikä muista maista löydy Viktor Orbanin kaltaisia toimijoita. Slovakian ja Tshekin johtajat ovat esittäneet toki joitakin kriittisiä huomautuksia, mutta ei lainkaan samassa laajuudessa kuin Orbanin Unkari. Siksi ei ole syytä olettaa, että Ukrainan tukeminen ajautuisi jatkossakaan mihinkään suurempiin vaikeuksiin.

Toisekseen on ilmeistä, että taloudellinen tilanne Euroopassa on Iranin sotaan liittyvistä haasteista huolimatta parantumassa ja siksi tyytyväisyys noudatettuun Ukraina-politiikkaan on samalla lisääntymässä – tai näin ainakin voisi toivoa. Yhdysvalloille Lähi-idän tilanne ja erityisesti kiusallinen sota Irania vastaan on kuitenkin ykkösprioriteetti. Tuo sota on käymässä taloudellisessa mielessä koko ajan kalliimmaksi ja presidentti Trumpin kansansuosio on laskemassa, joten joku ratkaisu Iranin suhteen olisi pakko pian löytää. Joko Yhdysvaltain sotaponnisteluja joudutaan merkittävästi lisäämään tai sitten sotaan on löydettävä molemmille osapuolille sopiva ratkaisu. Mutta kuten hyvin tiedetään, presidentti Trumpilla on ollut hämmästyttävä kyky löytää voittoja ja saavutuksia sieltäkin mistä niiden ei uskoisi löytyvän. Ja jos ja kun Irania vastaan käynnissä oleva sota saadaan vihdoin lopetettua, voidaan huomiota viedä takaisin myös Ukrainassa käytävään sotaan. Jo nyt on ilmeistä, että Trumpin ja presidentti Volodymyr Zelenskyinkahdenväliset suhteet ovat parantuneet merkittävästi viime vuoden suhdekatastrofiin verrattuna samalla kun Trumpin suhteet Putinin ovat Alaskan taannoisen huippukokouksen myötä huonontuneet. Toki meidän on koko ajan muistettava, että presidentti Trump ei ole toiminnassaan ollut koskaan kaikkein johdonmukaisin.

Tällä hetkellä näyttää yhä ilmeisemmältä, että jossain määrin jopa pelätty Yhdysvaltain ja Venäjän välisten suhteiden parantuminen ei ole kuitenkaan tapahtumassa. Trump on lisääntyvässä määrin pettynyt Putiniin ja Putin Trumpiin. Euroopan maat ovat puolestaan korostaneet Trumpille toistuvasti, että Ukrainan sotilaallisessa ja poliittisessa tukemisessa on kyse varsin suurista asioista. Tämän viestin perillemenoa on edesauttanut Euroopan halu panostaa aikaisempaa enemmän sen omiin sotilaallisiin kykyihin. Naton eurooppalaiset jäsenmaat, Suomi siinä mukana, ovat nostamassa puolustusmenojensa tason Yhdysvaltain pitkään edellyttämälle viiden prosentin BKT-tasolle. Ne haluavat myös, että sotaa Ukrainassa ei vain saateta päätökseen vaan että Venäjän tulee maksaa korkea hinta sen aloittamisesta.

Venäjän aggressiivisten toimien jatkuminen viittaa näin ollen pikemminkin siihen, että se kokee asemansa aikaisempaa epävarmemmaksi. Ukrainalle halutaan siksi aiheuttaa mahdollisimman suuret tappiot niin aineellisesti kuin mieslukuisestikin. Venäjä on tästä syystä turvautunut entistä enemmän ballististen ohjusten käyttöön piittaamatta siitä, osuvatko ne myös siviilikohteisiin. Tämä muutos saattaa liittyä myös siihen, että Ukrainan keskittyminen kohteisiin, jotka vaikuttavat tavallisten venäläisten elämään, on osoittautumassa tehokkaaksi. Mutta riittävätkö nämä muutokset sodan päättymiseen, sitä emme voi vielä sanoa. Putinin kasvava huoli hänen kansansuosionsa hiipumisesta on kuitenkin syytä ottaa tulevaisuuta arvioitaessa huomioon.

Tässä tilanteessa on ollut ymmärrettävää, että myös keskustelu dialogista Venäjän kanssa on lisääntynyt. Tuota keskustelua ei kuitenkaan voida käydä pelkän keskustelun takia vain siksi, että epäinhimillinen sota Ukrainassa saataisiin päättymään. Mahdollisten keskustelujen lähtökohtana tulee ennen kaikkea olla, että Venäjä ei saa ajettua läpi niitä poliittisia ja strategisia tavoitteita, jotka se yli neljä vuotta sitten sodalle asetti. Mistään helposta rastista ei tässä siis ole kyse.

Sodan saattamisessa päätökseen tulee huomioida ainakin seuraavat Venäjään liittyvät seikat. Ukraina on ensinnäkin kansainvälisen yhteisön tunnustama itsenäinen valtio, joka päättää omista asioistaan. Venäjällä ei toisin sanoen ole oikeutta asettaa mitään rajoitteita esimerkiksi sen turvallisuus- ja puolustusratkaisuille. Toiseksi Ukrainan suhde Venäjään on sovittu pitkälle siinä vaiheessa, kun se vuonna 1991 erosi Neuvostoliitosta ja julistautui itsenäiseksi. Tuolloin sovittiin maan rajoista siten että niin Itä-Ukrainan alueet kuin Krimin niemimaa säilyvät Ukrainan osina. Ukraina puolestaan sitoutui luovuttamaan pois alueellaan olleet joukkotuhoaseet, minkä se tekikin sovitulla tavalla.

Kolmanneksi keskustelua Ukrainan tulevaisuudesta ei voida käydä vain Venäjän ja Yhdysvaltain kesken, vaan myös Euroopan mailla tulee olla siinä oma roolinsa. Ukrainalle tulee tässä yhteydessä taata loukkaamaton oikeus päättää mm. suhteestaan Natoon ja Euroopan Unioniin. Neljänneksi on otettava huomioon, että Venäjä on laiminlyönyt sodan aikana monia humanitaarisia periaatteita, joihin se on itsekin sitoutunut. Siviiliväestön kohtelu sen valtaamilla alueilla on selvitettävä huolellisesti ja puolueettomasti, ja rikkomuksiin syyllistyneet viranomaistahot tulee saattaa teoistaan oikeudelliseen vastuuseen. Viidenneksi Venäjällä tulee käynnistää aito menneisyydenhallintaprosessi, samaan tapaan kuin Saksan Liittotasavallassa tehtiin toisen maailmansodan jälkeen. Tavallisten venäläisten tulee sen myötä ymmärtää, miten heidän johtajansa ovat sekä oman kansansa että Ukrainan suhteen toimineet.

Entäpä Suomen ja Venäjän kahdenväliset suhteet, mitä niistä olisi tässä vaiheessa sanottava? On selvää, että Venäjän johdossa ei edelleenkään pidetä lainkaan Suomen läntisestä liittoutumisesta ja tähän liittyvästä sotilaallisesta varustautumisesta. Toisaalta Venäjällä tiedetään myös, että Suomen kyky puolustautua on parantunut merkittävästi viime vuosien aikana. Asiantuntijat tuntuvat sen vuoksi olevan tällä hetkellä sitä mieltä, että Venäjä on Suomen sijasta lisäämässä sotilaallista (ja psykologista) painetta pienempien ja sotilaallisesti epävarmempien maiden suuntaan. Sen tulilinjalla näyttävät olevan erityisesti Baltian maat ja myös Romania, mutta jossain määrin myös Puola, joka kuitenkin kuuluu Naton ns. mallioppilaisiin. On silti vaikea sanoa, olisiko kehitys Venäjällä johtamassa voimakkaampiin toimenpiteisiin juuri näitä maita vastaan.

Selvää informaatiosotaa Venäjä tuntuu tällä hetkellä joka tapauksessa kuitenkin käyvän myös Suomea vastaan. Niin naiiveja siellä ei kuitenkaan voida olla, että kuviteltaisiin erilaisten naurettavien operaatioiden vaikuttavan jotenkin suomalaisten asenteisiin tai että meillä esimerkiksi oltaisiin luopumassa nykyisistä Venäjään kohdistuvista taloudellisista ja muista rajoitteista. Puheet Suomen ajautumisesta kasvavaan taloudelliseen kaaokseen nykyisten Venäjä-pakotteiden vuoksi onkin tarkoitettu todellisuudessa Venäjän omille kansalaisille. Heille halutaan uskotella, että suomalaisilla menee tällä hetkellä vielä huonommin kuin heillä. Jos ja kun sota Ukrainassa kuitenkin jossain vaiheessa lopulta päättyy, on melko mahdotonta ajatella, että Venäjä sen jälkeen pääsisi ikään kuin automaattisesti kansainvälisen yhteisön tasavertaiseksi jäseneksi – kuin mitään sotaa ei Ukrainassa olisi koskaan ollutkaan. Lisäksi sodan taloudelliset ja sosiaaliset rasitteet tulevat jatkumaan siellä vielä pitkään. Venäjällä ei toisin sanoen ole enää helppoa paluuta menneeseen suurvalta-aikaan.

Jyrki Iivonen