Jyrki Iivonen

HALUAVATKO VENÄLÄISET SOTAA?

Toisen maailmansodan jälkeisen ajan kansainvälisesti tunnetuin ja arvostetuin venäläinen runoilija on eittämättä ollut Jevgeni Jevtushenko (1932-2017). Hänen tuotantoaan on ilmestynyt runsaasti myös suomeksi. Hän nousi nousevan neuvostoälymystön yhdeksi keulakuvaksi 1950-luvulla kahdella runollaan, Stalinin seuraajat ja Babi Jar. Niissä hän varoitti niin Josef Stalinin haamun leijumisesta tavallisten venäläisten mielissä kuin Neuvostoliitossa tuolloin yhä vahvana ilmenneestä antisemitismistä. Stalinista hän on varoittanut näin siinä vaiheessa kun tämän ruumis oli poistettu Leninin mausoleumista:

Siksi pyydän hallitukselta:

pankaa tälle haudalle

kolminkertainen vartio

ettei Stalin enää nousisi,

ettei menneisyys enää toistuisi.

Babi Jar taas on alue nykyisessä Kiovassa, missä kaupungin vuonna 1941 valloittaneet natsijoukot surmasivat tuhansia ja taas juutalaisia. Kuuluisa neuvostosäveltäjä Dmitri Shostakovitsh on 1960-luvulla säveltänyt 13. sinfoniansa tähän Jevtushenkon runoon. Siinä todetaan juutalaisten ja venäläisten suhteesta seuraavaa:

Voi Venäjäni, kansani!

Tiedän että

olet sielultasi kansainvälinen,

mutta niin usein

helistellään likaisin käsin

nimesi puhtainta sointia.

Nämä kaksi runoa saivat aikaan sen, että Neuvostoliiton vallanpitäjät alkoivat suhtautua Jevtushenkoon varsin kriittisesti. Hänen työskentelyään vaikeutettiin ja häntä arvosteltiin, mutta onneksi häntä ei Stalinin taidekritiikin esimerkin mukaisesti teljetty vankilaan tai lähetetty Siperiaan pakkotyöleirille. Se henkilökohtainen vaikutus tällä valtiollisella kritiikillä kuitenkin oli, että vuonna 1961 Jevtushenko julkaisi laajalle levinneen ja meillä Suomessakin useilla eri tavoilla julkaistun runon Haluavatko venäläiset sotaa. Se alkaa seuraavilla sanoilla:

Sotaako voisi toivoa

neuvostokansa todella?

Vastatkoon niitty hiljainen

ja kuiske koivumetsien,

ja haudoistansa kaatuneet

voi näyttää siitä todisteet:

uskothan heidän poikiaan,

ei sotaa toivoa

voi venäläiset milloinkaan.

Jevgeni Jevtushenkolle voidaan antaa anteeksi se, että hän joutui ostamaan itselleen osittaisen toimintavapauden tällä runolla, joka – mielenkiintoista kyllä – ilmestyi aivan Kuuban ohjuskriisin alla, kriisin jonka aikana suurvaltojen välinen suora sota oli lähempänä kuin koskaan aikaisemmin tai koskaan sen jälkeen. Jevtushenko tiesi aivan hyvin, että mahdollisuus kirjoittaa ja julkaista oli neuvostoyhteiskunnassa etuoikeus, jonka jatkuminen oli ”korkeammassa kädessä”. Voidaankin sanoa, että sekä neuvostoyhteiskunnan että sen tilalle tulleen venäläisen yhteiskunnan perusluonteeseen on aina kuulunut ylhäältä ohjautuvaisuus sekä tavallisen kansan alistaminen ja alistuminen siihen, että se tiettyjä oikeuksia ja mukavuuksia saadakseen joutui luopumaan länsimaiselle demokratialle niin ominaisesta sanan- ja ajattelunvapaudesta.

Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän syntymisestä tulee myöhemmin tänä vuonna kuluneeksi jo 35 vuotta eli pidempi aika kuin mitä esimerkiksi Stalin oli aikoinaan vallassa. Heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailmalla luotettiin vahvasti siihen, että uusi venäläinen yhteiskunta sanoutuu irti neuvostoperinnöstä ja alkaa rakentaa maata ainakin osittain länsimaisten esimerkkien mukaisesti. Muutos osoittautui kuitenkin alusta lähtien vaikeaksi. Menneisyyden haamut pitivät kiinni asemastaan eikä ihmisten ajattelu käynyt läpi toivottua muutosta vain muutamassa vuodessa, kun läntisessä maailmassakin siihen oli kulunut jopa vuosisatoja. Kun Vladimir Putin vuoden 2000 alussa nousi Venäjän johtoon Boris Jeltsinin sekavaksi osoittautuneen kauden jälkeen, alkoi monella tapaa ilmetä paluuta niihin malleihin, joista Jevtushenko oli Stalinin seuraajissa varoittanut.

Putinin toteuttama paluu venäläiseen voimapolitiikkaan ei tapahtunut äkillisesti vaan asteittain. Se selittänee sen, että varsin monet uskoivat aivan liian pitkään uuden Venäjän hyväntahtoisuuteen ja kasvavaan vapaamielisyyteen. Jälkeenpäin on toki helppoa luetella monet yksittäiset tapahtumat ja toimenpiteet, jotka jo enteilivät Venäjällä paluuta vanhaan. Joskus politiikassa käy kuitenkin niin, että usko parempaan tulevaisuuteen vain on vahvempi kuin halu ymmärtää politiikan joskus armottomia realiteetteja. Näin on valitettavasti käynyt myös Venäjän kehityksen kohdalla.

Ensimmäinen merkki paluusta vanhaan oli 2000-luvun alussa käyty Tshetshenian sota, jossa Venäjä armottomalla otteella kukisti alueella kasvaneen poliittisen vastarinnan ja pystytti sinne haluamansa komennon. Venäjä onnistui myös tukahduttamaan sotaa seuranneen tshetsheenien terroristiliikkeen, jonka iskut mm. Moskovaan jäivät vain lyhytaikaiseksi ilmiöksi. Samaan aikaan Tshetshenian vastarinnan kukistamisen kanssa alkoi poliittinen ja hallinnollinen kurinpalautus myös Moskovassa. Kun jonkinlainen poliittinen oppositio oli vielä 1990-luvulla päässyt suhteellisen vapaasti kehittymään, asetettiin sen tielle nyt monenlaisia esteitä, sekä juridisia että jopa fyysisiä.

Vuonna 2008 Putinin hallinto suuntasi katseensa entistä voimakkaammin myös itsenäistyneisiin entisiin neuvostotasavaltoihin. Se kävi elokuussa 2008 lyhyen sodan Georgiaa vastaan vallaten tältä kaksi autonomista aluetta, Abhasian ja Etelä-Ossetian, jotka julistettiin muodollisesti itsenäisiksi. Samaan aikaan myös Moldovan sisällä sijaitsevaan Transdnistriaan oli luotu jäätynyt konflikti. Valko-Venäjä oli samaan aikaan liitetty jo entistä tiiviimmin Venäjän liittolaiseksi. Baltian maat sen sijaan välttyivät samalta kohtalolta, koska ne olivat jo aikaisemmin liittyneet Natoon. Erityisen suuri haaste Venäjän johdolle oli kuitenkin entisistä neuvostotasavalloista toiseksi suurin eli Ukraina, jossa ajatus aidosta itsenäisyydestä oli kaikkein vahvin. Kun vaikuttaminen sisäkautta ei siellä onnistunut, aloitti Venäjä kauaskantoisen sotilaallisen projektin ja sen ensimmäisenä vaiheena anasti itselleen Krimin niemimaan, jonka se itsekin oli vain joitakin vuosia aikaisemmin vahvistanut osaksi Ukrainaa.

Kun Ukraina ei alistunut Venäjän määräysvaltaan vapaaehtoisesti, aloitti Venäjä ”sotilaalliseksi erityisoperaatioksi” kutsumansa hankkeen sitä vastaan runsaat neljä vuotta sitten. Ukraina oli kuitenkin valmiina: maahan tunkeutuneet Venäjän joukot pysäytettiin Kiovan porteille ja ajettiin takaisin vanhalle rajalle. Kaakkois-Ukrainassa Venäjä sen sijaan onnistui ottamaan haltuunsa joitakin alueita. Sille tuli kuitenkin ilmeisenä yllätyksenä, että aikaisemmin hajanaiseksi osoittautunut läntinen yhteisö antoi nopeasti tukensa Ukrainalle ja ryhtyi auttamaan sitä sekä poliittisesti että sotilaallisesti. Nyt sota Ukrainassa on jatkunut jo yli neljä vuotta ilman että rintalinjat olisivat suurestikaan muuttuneet.

Venäjän Ukrainaa ja muita entisiä neuvostotasavaltoja koskevia ratkaisuja ei ole missään vaiheessa tehty perinteisten poliittisten prosessien mukaisesti. Päätökset on tehty hyvin suppeassa piirissä Kremlissä ja kansalaisiin on legitimointitarkoituksessa kohdistettu vuodesta toiseen jatkuvaa indoktrinointia. Kansalaisilla itsellään ei ole asiassa ollut missään vaiheessa sananvaltaa. Silti voidaan perustellusti kysyä, pitäisikö tavalliset venäläiset vapauttaa kaikesta vastuusta mitä tulee sen johtajien tekemiin päätöksiin? Vastaus tähän kysymykseen on hyvin ehdoton, sellainen vapauttaminen ei ole mitenkään hyväksyttävissä. Vaikka maassa ei olekaan demokraattista päätöksentekoa, on myös Venäjän kansa vastuussa poliittisen johtonsa tekemisistä.

Tässä asiassa on mitä suurimmassa määrin kyse menneisyydenhallinnasta (saksalaiset kutsuvat sitä nimellä Vergangenheitsbewältigung), joka toisen maailmansodan jälkeen oli keskeinen elementti Saksan palauttamisessa tasavertaiseksi kansainvälisen yhteisön jäseneksi. Aihetta on tutkinut mm. yhdysvaltalainen tutkija Daniel Jonah Goldhagen, joka julkaisi vuonna 1996 kirjan Hitler’s Willing Executioners. Ordinary Germans and the Holocaust. Vähättelemättä mitenkään ylimmän natsijohdon tekemisiä Goldhagen on kirjassaan osoittanut, että täysin tavalliset saksalaiset kaikilta elämänaloilta osallistuivat maan juutalaisvainoihin omasta vapaasta tahdostaan eivätkä pakotettuina. He tekivät sen, koska he uskoivat Hitlerin ja muiden natsijohtajien väitteeseen, että juutalaisten hävittäminen Saksasta oli välttämätöntä ja jopa oikeudenmukaista.

Goldhagenin kirjassaan esittämä todistusaineisto tekee relevantiksi kysyä, voitaisiinko Venäjän viime vuosien kehitystä tarkastella samasta näkökulmasta, ajatellen erityisesti tavallisten venäläisten suhtautumista siihen mitä Ukrainassa on viime vuosien aikana tapahtunut. Ja erityisesti on paikallaan kysyä tämän kertaisen otsikon mukaisesti, mikä on tavallisten venäläisten rooli siinä, että Venäjä on jo yli neljän vuoden ajan käynyt brutaalia sotaa Ukrainassa kokien raskaita tappioita. Yhden vastauksen tähän kysymykseen on antanut Venäjään ja Neuvostoliittoon hyvin perehtynyt suomalainen kirjailija Sofi Oksanen. Hän on todennut asiasta lokakuussa 2022 seuraavaa: ”Tavalliset venäläiset eivät ole viattomia Ukrainan sodan syntyyn” ja että: ”Tavallinen kansa on suostunut Putinin yhteiskuntasopimukseen siitä, että hän tarjoaa vakautta, kunhan ihmiset eivät millään tavalla sotkeudu politiikkaan.”

Venäjällä tehdyissä mielipidetutkimuksissa on käynyt ilmi, että vaikka sodan vaikutukset tuntuvat entistä enemmän tavallisten ihmisten päivittäisessä elämässä, siellä ei ole syntynyt selkeää sodanvastaista oppositiota tai laajempaa kansalaisten liikehdintää. On toki selvää, että systemaattinen ja päivittäinen tiedotusvälineiden kautta tapahtunut indoktrinaatio on merkinnyt sitä, että tavalliset ihmiset ovat joutuneet elämään jatkuvassa propagandavirrassa, jossa sodanvastaiset näkemykset eivät pääse lainkaan nousemaan esille. Ihmiset tuntuvat yhä uskovan, että Venäjää vastassa on olemassa joku maailmanlaajuinen salaliitto, jonka toiminnan yksi kohde on ollut Ukraina. Venäjän kannalta sodassa on näin ollen kyse itsepuolustuksesta ja siksi täysin oikeutetusta toiminnasta.

Tästä valtiollisesta indoktrinoinnista myös Suomi on saanut kasvavassa määrin osansa. Kyse tuskin on siitä, että nuo Venäjän propagandakoneiston pyörittäjät uskoisivat aidosti, että heidän toimintansa saisi suomalaisten mielipiteet muuttumaan. Sen sijaan tavoitteena on, että venäläiset eivät näkisi maan nykyiselle politiikalle mitään muutosta tai sen toteuttajille mitään vaihdoksia. Kansantalouden rattaat pyörivät kuitenkin vääjäämättä eteenpäin ja se tarkoittaa sitä, että Venäjän sodankäynnin taloudelliset ja sosiaaliset edellytykset käyvät koko ajan kapeammiksi. Siksi on mahdollisuuksien rajoissa, että sota Ukrainassa on jossain vaiheessa päättymässä ja venäläisetkin saisivat silloin tilaisuuden saada sellaisia tietoja, jotka heiltä tässä vaiheessa on evätty.

Meillä on siis kaikesta huolimatta yhä toivoa. Sopiva tapa lopettaa tämä blogi onkin lainata kuuluisan amerikkalaisen soul-laulajan Sam Cooken (1931-1964) vuonna 1964 ilmestynyttä kappaletta A Change is Gonna Come. Sen kertosäkeessä lauletaan toiveita herättävästi:

It’s been a long

A long time coming, but I know

A change is gonna come

Oh yes, it will.

Jyrki Iivonen