Jyrki Iivonen

11.1.2021

KULLERVO RAINION MIELENKIINTOINEN OMAELÄMÄKERTA

Kullervo Rainio,
Polkuja ja risteyksiä.
Libera-säätiö 2020, 462 s.

Viime marraskuussa 96 vuoden korkeassa iässä edesmennyt Kullervo Rainio oli poikkeuksellisen monen roolin mies: sotiemme veteraani, opettaja, psykologi, filosofi, runoilija, kirjailija, professori ja kansanedustaja, vain muutamia niistä mainitakseni. Siksi onkin erinomainen asia, että hän vielä 95-vuotiaana ehti valmistella lähes 500-sivuisen omaelämäkertansa ja että Libera-säätiö otti tehtäväkseen sen julkaisemisen. Kirjan tarkoitus tiivistetään sen takakannessa erinomaisesti: ” Elämäkerta … nostaa esiin niitä yhteiskunnan kipukohtia, joihin yksilönvapauden puolestapuhujat saattavat edelleen törmätä. Kirjan lukija voi huomata 1970-luvun Suomen eläneen synkkiä aikoja, jolloin tehtyjä virheitä 2020-luvun Suomen on syytä pyrkiä välttämään.”

Millainen Kullervo Rainion elämä sitten oli? Hänen lapsuuden ja nuoruuden opinahjonsa oli Jyväskylän lyseo. Jo siellä hän loi monia sellaisia sosiaalisia ja ystävyyssuhteita, jotka kantoivat läpi hänen koko elämänsä. Hänen erityislahjakkuutensa näkyi jo kouluaikana. Hän osoittautui jo nuorena taitavaksi sanankäyttäjäksi, harrastus jolle vain urheilu veti tuolloin vertojaan. Sota kuitenkin keskeytti väliaikaisesti hänen koulutiensä.

Talvi- ja jatkosota eivät ymmärrettävästi suoneet aikaa kirjallisille tai muillekaan harrastuksille, muutaman runoa ja pakinan kirjoittamista lukuun ottamatta. Mutta ne olivat omiaan muokkaamaan merkittävällä tavalla hänen orastavaa maailmankatsomustaan. Muiden vuonna 1924 syntyneiden nuorten miesten tapaan myös Rainio joutui rintamalle ja palveli Kenttätykistörykmentti 19:ssa, lähinnä Kannaksella. Vielä rintamalla palvellessaan hän opiskeli ylioppilastutkintoon vaadittavan oppimäärän ja ilmoittautui sen jälkeen (siihen aikaan ei vielä ollut pääsykokeita!) opiskelemaan matematiikkaa Helsingin yliopistoon. Sodan jälkeen hän suoritti myös RUK:n Niinisalossa (kurssi 59).

Rainio kertoo elävästi 1940-luvun opiskelijamaailmasta ja sen eri puolista. Hän ei ollut tuolloin vielä täysin varma siitä, mitä hän tulevaisuudelta odotti. Vanhat harrastukset palasivat kuitenkin mukaan kuvaan. Opiskelun lisäksi hän kirjoitti runoja ja sai niistä myönteistä palautetta mm. V. A. Koskenniemeltä. Päätoimiseksi kirjailijaksi/runoilijaksi hän ei kuitenkaan tuntenut paloa, osin myös taloudellisista syistä. Niinpä hän kokeili myös toimittajan työtä Keskisuomalaisessa ja päätyi kaiken lisäksi vuodeksi matematiikan ja fysiikan opettajaksi hiljattain perustettuun Karstulan yhteiskouluun. (Rainion kuvaus vuoden kestäneestä opettajuudesta Karstulassa on erityisen mielenkiintoinen vaihe siksi, että 23 vuotta myöhemmin (1969) kirjoitin ylioppilaaksi samasta koulusta. Rainion kuvauksessa kotikunnastani ja –koulustani onkin paljon tuttua.)

Rainiosta ei kuitenkaan tullut päätoimista oppikoulunopettajaa sen enempää kuin runoilijaa tai toimittajaakaan, vaan hän päätyi takaisin yliopisto-opiskelijaksi ja sitä kautta akateemiselle uralle, joka leimasi hänen elämäänsä sitten seitsemän vuosikymmenen ajan. Suomen yliopistojen historiasta kiinnostuneille on antoisaa lukea, kuinka monia tieteenaloja harrastanut Rainio oli luomassa suomalaisiin yliopistoihin kokonaan uutta tieteenalaa, sosiaalipsykologiaa. Rainiolla oli keskeinen rooli siinä, että siitä tuli tärkeä osa suomalaisia yhteiskuntatieteitä.

Rainio oli myös kansainvälisesti linkittynyt tutkija ja opettaja. Hän vieraili useaan otteeseen niin Yhdysvalloissa kuin monissa Euroopan maissa. Hän toimi hyvin aktiivisesti tieteen ja yhteiskunnan rajapinnalla. Hän suhtautui kriittisesti yliopistopolitiikan radikalisoitumiseen 1960- ja 1970-luvuilla ja oli perustamassa politisoituneiden uudistushankkeiden vastapainoksi professoriliittoa. On selvää, että tämä toiminta ei tuonut hänelle suurta joukkoa ystäviä akateemisen maailman sisältä. Rainio kertoo itse, että kun hänet vuonna 1972 houkuteltiin kokoomuksen ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin, hän sai runsaasti tukijoita akateemisesta maailmasta ja opiskelijoiden joukosta. Hänen mielestään se ei johtunut kuitenkaan hänen poliittisesta pätevyydestään vaan siitä, että hänet haluttiin pois yliopistosta, koska hän saisi aikaan vähemmän vahinkoa kansanedustajana.

Rainio tuli valituksi kansanedustajaksi varsin mukavalla äänimäärällä. Hän tuntui kuitenkin tiedostavan heti alusta lähtien, että häneltä puuttui kansanedustajilta edellytettyä poliittista joustavuutta. Hän sijoittui kokoomuksen sisällä ns. remonttimiehiä vastustavaan suhteellisen pieneen ryhmään, jonka keskeisin hahmo oli Tuure Junnila. Toisaalta hän löysi muista puolueista kollegoja, joiden kanssa yhteistyö oli vaivatonta. Rainio kertoo mm. joutuneensa keskustapuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Ahti Pekkalan vakavaan puhutteluun koska oli kehunut liian estottomasti silloista opetusministeriä Marjatta Väänästä. Pekkala oli sanonut hänelle: ”Älä sinä kehu meidän Marjatta Väänästämme. Hänellä on kyllin vaikeaa jo muutenkin.”

Rainion poliittisen kohtalon – ja poliittisen uran – katkaisi kiista Urho Kekkosen jatkokaudesta presidenttinä vuonna 1974. Kekkonen oli kieltäytynyt asettumasta ehdokkaaksi normaalissa perustuslaillisessa järjestyksessä, koska hän ei sanojensa mukaan halunnut käydä uudelleen läpi vuoden 1968 kaltaista ”ikävää vaalikamppailua”. Kekkonen nautti Neuvostoliiton vankkumatonta tukea, joten eduskuntapuolueiden keskuudessa syntyi ajatus valita hänet uudelle kaudelle eduskunnan säätämällä poikkeuslailla. Tilannetta monimutkaisti se, että vain 34 kansanedustajaa pystyi kaatamaan hankkeen. Siksi oli tärkeää saada myös kokoomuksen eduskuntaryhmä hankkeen taakse. Rainio ei tätä hyväksynyt vaan ryhtyi kokoamaan poikkeuslakia vastustavien kansanedustajien ryhmää. Kokoomuksen ryhmän vähemmistön lisäksi hankkeeseen tuli mukaan kansanedustajia myös RKP:sta, SMP:sta ja LKP:sta. Heitä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi eli vain 28 kansanedustajaa oli poikkeuslakia vastustavalla kannalla. Niinpä Kekkonen valittiin eduskunnan päätöksellä presidentiksi vielä neljäksi vuodeksi.

Rainio perusteli toimintaansa poikkeuslakiasiassa sillä, että ”kansanedustaja on toiminnassaan velvollinen noudattamaan perustuslakia eivätkä häntä sido muut määräykset”. Hänen linjansa sai varsin monen äänestäjän kannatuksen, sillä vuoden 1975 vaaleissa hän sai Helsingissä kokoomuksen ehdokkaista kolmanneksi suurimman äänimäärä. Silti aktiivinen toiminta poikkeuslain vastustamisessa sinetöi hänen poliittisen kohtalonsa. Rainio sai ensiksi eduskuntaryhmältä varoituksen toiminnastaan – kukaan ei asettunut siellä puolustamaan häntä. Periaatteellisena henkilönä Rainio veti asiasta omat johtopäätöksensä ja ilmoitti eroavansa puolueesta. Vuoden 1978 alussa hän liittyi perustuslailliseen kansanpuolueseen, jonka RKP:ssa samalla tavoin paitsioon joutunut Georg C. Ehrnrooth oli perustanut. Puolueen kannatus jäi kuitenkin marginaaliseksi; se ei vuoden 1979 vaaleissa saanut läpi yhtään kansanedustajaa, joten Rainiolla oli edessä paluu yliopistomaailmaan.

Rainio eläköityi professorin virastaan vuonna 1986 ja julkaisi sen jälkeen mm. useita muistelmateoksia lukuisten tieteellisten kirjoitusten lisäksi. Eräänlaisen maineenpalautuksen hän sai kuitenkin vasta 2010-luvulla. Jälkikäteen arvioiden on mielenkiintoista huomata, että vaikka Rainio edusti tinkimätöntä perustuslain noudattamista, parlamentarismia ja perinteistä liberalismia, johti hänen kriittinen suhtautumisensa Kekkoseen ja Neuvostoliittoon siihen, että hänet leimattiin useiksi vuosikymmeniksi neuvostovastaiseksi ja äärioikeistolaiseksi. Saman kohtalon kokivat myös Junnila, Ehrnrooth ja monet muut. Heihin sopii hyvin puolalaisen Stanislav Jerzy Lecin aforismi: ”Moni joka on ollut aikaansa edellä, on joutunut odottamaan sitä jossakin varsin ikävässä paikassa.” Jälkikäteen on helppo sanoa, että politiikka ei siis ollut Rainion ominta aluetta. Hän oli liian periaatteellinen pystyäkseen tekemään niitä kompromisseja joita politiikassa tarvitaan.

Kullervo Rainion muistelmateoksella on ajaton merkitys. Se kertoo siitä, miten monimutkaiset poliittiset ja henkiset mekanismin ovat toimineet – ja toimivat osin edelleen – konsensukseen perustuva suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös 2020-luvulla Suomessa keskustellaan perustuslaista ja muista laeista sekä laillisuusperiaatteesta, lain ja politiikan välisestä alati pulmallisesta suhteesta. Siksi hänen kirjansa soisi kuluvan myös tämän päivän lukijoiden käsissä, onhan siinä kannaltamme paljon opittavaa.

Jyrki Iivonen

Koko teos on ladattavissa Liberan sivulta https://www.libera.fi/julkaisut/polkuja-ja-risteyksia/