Jyrki Iivonen

PYSTYYKÖ YK VIELÄ TÄYTTÄMÄÄN ALKUPERÄISEN TEHTÄVÄNSÄ KANSAINVÄLISEN TURVALLISUUDEN TAKAAJANA?

Suurlähettiläs emeritus Pasi Patokallio vieraili maaliskuussa Tampereen suomalaisen klubin kuukausikokouksessa esitelmöimässä viime vuonna ilmestyneestä muistelmateoksestaan Minä, aseet ja maailma. Hänellä on neljän vuosikymmenen mittainen ura ulkoasiainhallinnon eri tehtävissä, sekä kahdenvälisellä että monenkeskisellä puolella. Hän on työskennellyt Suomen suurlähetystöissä Yhdysvalloissa, Japanissa, Israelissa ja Australiassa sekä YK-edustustoissamme New Yorkissa ja Genevessä. Hänen mielenkiintoinen esityksensä herätti monia ajatuksia erityisesti YK:n nykyisestä asemasta ja tulevaisuudesta.

Yhdistyneiden Kansakuntien (YK:n) perustamisesta tulee ensi kesänä kuluneeksi 80 vuotta. Järjestö perustettiin heti toisen maailmansodan päätyttyä luomaan edellytyksiä rauhan säilymiselle sekä maailman kehitysongelmien ratkaisemiselle. Sotien välisenä aikana toiminut Kansainliitto ei kunnianhimoisista tavoitteistaan huolimatta pystynyt estämään maailman ajautumista maailmansotaan. Sen viimeiseksi päätökseksi jäi Neuvostoliiton erottaminen jäsenyydestä sen jälkeen kun se oli marraskuussa 1939 aloittanut sodan Suomea vastaan.

Kansainliiton toiminnasta saatu yksi johtopäätös oli, että suurvalloille tuli tässä uudessa organisaatiossa luoda niin vahva asema, että ne eivät missään olosuhteissa tuntisi tarvetta luopua jäsenyydestään. Se taattiin siten, että kansainvälisen turvallisuuden ylläpitämisen konkreettisia tehtäviä ja toimenpiteitä varten luotiin turvallisuusneuvosto, jossa viidellä suurvallalla oli sen päätöksiin veto-oikeus. Se tarkoitti toisin sanoen sitä, että sen päätöksiin tarvittiin aina sen viiden pysyvän jäsenen yksimielisyys.

Nuo viisi suurvaltaa – Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Iso-Britannia, Ranska ja Kiina – olivat kaikki toisen maailmansodan voittajavaltioita. Sodan hävinneillä mailla, erityisesti Saksalla ja Japanilla, ei ollut samaa oikeutta. Pysyvien jäsenten hallitsevaa asemaa tasapainotettiin siten että neuvostossa on niiden lisäksi kymmenen vaihtuvaa jäsentä, joiden jäsenyyskausi on kahden vuoden mittainen ja jotka edustavat tasapuolisesti eri maanosia. Virallisen päätöksen vaihtuvista jäsenistä tekee YK:n yleiskokous, jossa kaikki jäsenmaat ovat edustettuina.

On syytä korostaa, että kansainvälisen turvallisuuden ylläpitäminen ei tietenkään ole ollut YK:n ainoa tehtävä. Sen tulee panostaa erityisesti maailman suurien kehitysongelmien ratkaisemiseen, syvälle juurtuneen köyhyyden poistamiseen sekä rauhanomaisen yhteistyön edellytysten turvaamiseen. Järjestöä perustettaessa lähtökohtana oli myös se, että sodassa ”väärällä” puolella olleet valtiot pääsisivät YK:n jäseniksi. Niinpä myös Suomesta tuli YK:n jäsen vuonna 1955 – sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli sen armollisesti sallinut. YK on ollut Suomelle alusta lähtien yksi sen harjoittaman rauhantahtoisen ulkopolitiikan keskeinen elementti.

Suomen kaltaiset pienet maat kokivat alusta alkaen YK:n roolin hyvin tärkeäksi. Ne pystyivät vaikuttamaan sen toimintaan kokoaan huomattavasti suuremmalla panoksella. Suomi osallistui sen kautta mm. kansainväliseen kehitysyhteistyöhön. Erityisen merkittävää oli se, että Suomi on osallistunut YK:n rauhanturvatoimintaan syksyllä 1956 puhjenneesta Suezin kriisistä lähtien. Seuraavien vuosikymmenten aikana niin suomalaiset itse kuin muut maat ovat luonnehtineet Suomen usein ”rauhanturvaamisen suurvallaksi”. Rauhanturvaajamme ovat toimineet vuosikymmenten kuluessa Lähi-idän lisäksi mm. Balkanilla, Aasiassa ja Afrikassa. Rauhanturvatoiminnan tuoma imagohyöty on mahdollistanut myös Suomen kasvavan osallistumisen erilaisiin rauhanvälityshankkeisiin. Erityisen hyvin maailmalla tunnetaan presidentti Martti Ahtisaaren menestyksekäs toiminta Namibiassa, Balkanilla ja Indonesian Acehissa.

YK:n rooli asevalvonnassa ja aseidenriisunnassa on ollut monisärmäisempi kysymys, ennen muuta siksi että tällä alueella haasteet ovat olleet pitkälle suurvaltojen välisiä; niiden ratkaiseminen on yleensä edellyttänyt, että Yhdysvallat ja Neuvostoliitto/Venäjä ovat löytäneet keskenään yhteisen sävelen. YK:n ja muiden vastaavien toimijoiden roolina on lähinnä ollut sopimusten noudattamisen valvonnan tukeminen. Myös kolmannen maailman taloudelliseen ja sosiaaliseen kehittämiseen liittyvissä kysymyksissä tilanne on ollut jossain määrin samankaltainen: ongelmia on ratkottu usein kahdenvälisen yhteistyön keinoin YK:n toimiessa lähinnä suunnannäyttäjänä.

YK:n rooli globaalin yhteistyön edistäjänä kehitysongelmien ratkaisemisessa, maailman kulttuuriperinnön vaalimisessa sekä muissa vastaavissa tehtävissä on toki ollut tärkeää ja hyödyllistä. Varsinkin kylmän sodan päättymistä Neuvostoliiton nopeaan hajoamiseen vuonna 1991 seurasi lähes vuosikymmenen kestänyt vaihe, jonka aikana YK:n roolin uskottiin vahvistuvan pikemminkin kuin heikkenevän. Tuo uskomus oli loppujen lopuksi kuitenkin huojuvalla pohjalla. YK oli ollut eräänlainen sopimuspohjaisen maailmanjärjestyksen peruskivi, mutta nyt maailma oli muuttumassa sen kannalta täysin väärään suuntaan.

Uuden vuosisadan alussa maailmanpolitiikassa oltiin ajautumassa tilanteeseen, jossa länsimaisten arvojen varaan rakentunut kansainvälinen turvallisuusjärjestelmä alkoi kohdata uusia ja aikaisempaa vakavampia haasteita. Keskeisten toimijoiden välisen uskottavan vuoropuhelun tilalle alkoi nousta kasvavia yksipuolisia pyrkimyksiä, joiden mukana aikaisemmat käytännöt ja sitoumukset alkoivat heikentyä. Kehitystä onkin mahdollista tulkita niin että maailma on kulkemassa kohti uutta maailmanjärjestystä, jossa sitoutuminen yhteisesti hyväksyttyihin pelisääntöihin ja sopimuksiin on heikentymässä. Ja YK ei ole pystynyt tätä muutosta torjumaan.

Olemme tulossa uuteen maailmanjärjestykseen, jota voidaan kuvata eräänlaisena pokerina, jossa on kolme pelaajaa. Ensinnäkin on tähän saakka ylivertainen suurvalta Yhdysvallat läntisine liittolaisineen. Toisena on, tosin koko ajan heikommin menestyvä Venäjä, jonka tärkeimmät tukijat ovat Iranin ja Pohjois-Korean kaltaiset häirikkövaltiot. Kolmantena, asemiaan koko ajan parantavana pelaajana on tässä uudessa maailmanpolitiikan pelissä Kiina, joka hakee itselleen liittolaisia erityisesti globaalin etelän suunnasta. Etelässä on toki maita jotka suhtautuvat kriittisesti Kiinaan (esimerkiksi Intia), mutta silti se on tulevaisuudessa entistä varteenotettavampi pelaaja.

YK ei ole onnistunut elämään näiden muutosten mukana. Sen suurimpana ongelmana on sen kyvyttömyys ratkoa koko ajan esille nousevia turvallisuushaasteita. Vladimir Putinin johtaman Venäjän käynnistämä sota Ukrainassa on täysin YK:n toimivallan ulkopuolella, koska Venäjällä on turvallisuusneuvostossa veto-oikeus jota se myös tarvittaessa käyttää. Tällöin edes sen kaikkein räikeimmät ihmisoikeus- ja sopimusrikkomukset jäävät käytännössä käsittelemättä. Kiina ei ole sekään tuominnut Venäjän toimintaa Ukrainassa, mutta silti sen toimintaa voi kuvata lähinnä opportunistiseksi; se käyttää häikäilemättä hyväkseen Venäjän heikkoutta ja tekee siitä koko ajan riippuvaisemman. Lisäongelman juuri nyt muodostaa vielä se, että Yhdysvaltain ensi syksyn vaalien tulos on äärimmäisen epävarma. Donald Trumpin valinta presidentiksi voisi pahimmassa tapauksessa johtaa jopa sen eristäytymiseen entisistä liittolaisistaan.

YK synnytettiin 80 vuotta sitten tilanteessa, jossa sodan juuri voittaneet valtiot kokivat olevansa tavallaan itseoikeutettuja uuden maailmanjärjestyksen vartijoita. Maailma on sen jälkeen kuitenkin muuttunut. Tänä päivänä Intia on maailman väkirikkain valtio, mutta sillä ei ole YK:ssa mitään erityistä asemaa Kiinan tapaan. Euroopassa Iso-Britannia ja Ranska ovat turvallisuusneuvoston pysyviä jäseniä, mutta niitä taloudellisesti vahvempi Saksa ei. Näyttää siltä, että nykyiset pysyvät jäsenet eivät ole halukkaita muutamaan asemaansa oikeudenmukaisempaan suuntaan eivätkä edes hyväksymään mukaan uusia pysyviä jäseniä. (Tämäkään muutos tuskin tekisi YK:sta toimivamman, jos yksimielisyysvaatimus jäisi edelleen voimaan.) Kansainvälinen turvallisuusjärjestelmä perustuu siksi entistä selvemmin Yhdysvaltain johtaman Naton varaan. On luonnollista, että myös Suomi on siinä entistä aktiivisemmin mukana samalla kun kiinnostus YK:ta kohtaan hiipuu, olkoonkin että Suomi saattaa olla kiinnostunut turvallisuusneuvoston vaihtuvasta jäsenyydestä vuonna 2028.

YK on teoriassa ollut erinomainen kansainvälisen turvallisuuden kulmakivi. Tosiasia kuitenkin on, että sillä ei tällä hetkellä ole käytössä sellaisia välineitä, joiden avulla se voisi toimia tuossa asemassa uskottavalla tavalla. Siksi Suomikin on päätynyt maksimoimaan oman turvallisuutensa Naton eikä YK:n kautta, näin siitäkin huolimatta että YK on saanut aikaan paljon hyvää joillakin toiminta-alueillaan. Kansainvälisen turvallisuuden takaajaksi siitä ei kuitenkaan ole.

Jyrki Iivonen