Jyrki Iivonen

24.2.2023

OLEMME ASTUNEET TÄYSIN UUTEEN MAAILMANAIKAAN – HALUSIMMEPA ME SITÄ TAI EMME

Helmikuun 24. päivänä tuli kuluneeksi tasan yksi vuosi siitä kun Venäjä aloitti sotilaallisen erityisoperaationsa Ukrainassa. Sen tavoitteena oli marssia viidessä päivässä Kiovaan ja vaihtaa Ukrainan poliittinen johto kansanjoukkojen osoittaessa suosiotaan. Vaan kuinkas sitten kävikään? Ukrainalaiset eivät suostuneetkaan Venäjän hyökkäykseen vaan ryhtyivät lujaan vastarintaan. Sen seurauksena Venäjän joukot lyötiin takaisin ja nyt on koko talven ajan käyty kuluttavaa asemasotaa. Samalla Venäjän kansainvälinen maine on romahtanut ja siitä on tullut eräänlainen maailmanpolitiikan hylkiö jota vain muutama muiden valtioiden eristämä diktaattori on tukenut.

Paitsi että Venäjä on Ukrainaan hyökkäämällä rikkonut niin solmimiaan kahdenvälisiä ja monenkeskisiä sopimuksia kuin kaikkia yhteisesti hyväksyttyjä kansainvälisen oikeuden periaatteita, sen johto on osoittanut elävänsä täysin irrallaan todellisuudesta. Lähes kaikki Euroopan maat ovat siksi ryhtyneet tukemaan Ukrainan oikeutettua vastarintaa erilaisin sekä taloudellisin että poliittisin keinoin. Ukrainan saama taloudellinen ja humanitaarinen tuki on ollut merkittävää. Maahan on toimitettu runsaasti myös sotilaallista kalustoa ja osaamista, teko jolla on ollut huomattava vaikutus Venäjän hyökkäyksen nopeaan pysähtymiseen. Venäjä on toisin sanoen onnistunut yhtenäistämään läntisen maailman odottamattoman tehokkaasti.

Sodan jatkuttua kahdentoista kuukauden ajan on kaikki perusteet sanoa, että vuosi 2022 on muodostunut yhdeksi viimeisen sadan vuoden historian kolmesta käännekohdasta. Ensimmäinen käännekohta oli vuosi 1945 jolloin toinen maailmansota päättyi Saksan kukistumiseen ja kaksinapaisen maailmanjärjestyksen muodostumiseen. Toinen käännekohta oli vuosi 1991, jolloin kaksinapainen järjestelmä murtui Neuvostoliiton hajotessa ja siirtyessä historiaan. Kolmas käännekohta on sitten vuosi 2022, jolloin Venäjä kyseenalaisti vanhan maailmanjärjestyksen oikeudellisen perustan ja yhtenäisti maailman ennennäkemättömällä tavalla. Millainen tästä uudesta maailmasta tulee muodostumaan, sen tulemme tietenkin näkemään vasta myöhemmin.

Uusi maailmanjärjestys koskee monia eri asioita, mutta sen tarkastelu on syytä aloittaa pohtimalla tarkemmin Venäjän nopeasti murentunutta valta-asemaa. Muuttuessaan roistovaltioksi Venäjä on pelannut itsensä ulos maailmanpolitiikan keskiöstä marginaaliin, jossa se uskoakseni tulee pysyttelemään useamman sukupolven ajan. Kerran menetettyä uskottavuutta on vaikea saada takaisin, varsinkin kun Venäjän ja venäläisten kyky kriittiseen menneisyydenhallintaan on olematon. Venäjän johtajat voivat yrittää rakentaa tuekseen oman kansallista historiaa koskevan narratiivin, mutta koska se on jyrkässä ristiriidassa niin muun maailman kuin oman kansan arkikokemusten kanssa, edessä on väistämättä romahdus ennemmin tai myöhemmin, prosessi jota valkovenäläinen Nobel-palkittu kirjailija Svetlana Aleksijevitsh on kuvannut silmät avaavassa teoksessaan Neuvostoihmisen loppu.

Edes Venäjään varsin myötäsukaisesti tähän asti suhtautunut Kiina ei voi rakentaa pitkän aikavälin strategiaansa Venäjän myönteisen panoksen varaan. Miksi ihmeessä Kiina pyrkisi rakentamaan kolminapaista tai moninapaista maailmaa kun se ja Yhdysvallat ovat selkeästi nykyisen maailmanjärjestelmän keskipisteet? Kiinan nopeasti jo vuosikymmeniä kasvanut kansantalous on monin tavoin sidoksissa läntisen maailman talouksiin, kun Venäjä sen sijaan on korkeintaan suppea markkina-alue jolla ei sittenkään ole mitään merkittävämpää roolia. Venäjä on toisin sanoen muuttunut harhaisten johtajien hallitsemaksi roistovaltioksi joka on omalla harkitsemattomalla toiminnallaan pelannut itsensä ulos kansainvälisen järjestelmän ytimestä. Kiina voi tässä tilanteessa toki yrittää lypsää Yhdysvalloilta ja länneltä joitakin myönnytyksiä mutta sen enempää se ei voi saavuttaa.

Venäjän Ukrainassa aloittama sota on yhdistänyt läntisen maailman tavalla jota kovin harva olisi ollut valmis ennakoimaan. Useimmat meistä muistavat hyvin, kuinka Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa kiistelivät (toki ystävällismielisesti) vuosikymmenten ajan siitä, millainen rooli niillä tuli olla maailmanjärjestelmän ytimessä. Yhdysvalloissa ajateltiin varsinkin Donald Trumpin presidenttikauden aikana, että se kantoi aivan liian suuren vastuun maailmanrauhan ylläpitämisessä. Totuuden nimissä on myönnettävä, että Yhdysvaltain eurooppalaisilla liittolaisilla oli taipumus harjoittaa moralistista politiikkaa ja luottaa siihen että kriisitilanteessa Washingtonissa oli kyllä valmius ryhtyä turvallisuuden edellyttämiin sotilaallisiin toimenpiteisiin. On toisin sanoen helppoa olla moralistinen kun joku muu huolehtii tarvittaessa raa’asta voimankäytöstä.

Viime helmikuussa tämä ajattelutapa heitettiin kuitenkin romukoppaan, kun koko läntinen maailma riensi Ukrainan tueksi. Varsinkin sen lähiympäristön maat (Viro, Latvia, Liettua ja Puola) ryhtyivät tukemaan Ukrainaa ja ukrainalaisia monin erilaisin keinoin. Katsottiin täysin yksiselitteisesti, että Venäjän hyökkäyksen pysäyttämisessä ei ollut kyse vain Ukrainasta vaan koko läntisestä maailmasta. Jotkut läntisen yhteisön maat ovat toki olleet omissa ratkaisuissaan jopa ylikorostuneen varovaisia ja hitaita (mm. Saksa), mutta peruslinjat ovat niidenkin kohdalla olleet selvät eli että Ukrainan asia on myös meidän oma asiamme.

Ukrainan tukemisella on ollut oma haitallinen vaikutuksensa esimerkiksi taloudessa, mutta Ukrainan hylkäämisen vaikutukset olisivat olleet huomattavasti suuremmat. Venäjän taloudellisella eristämisellä on ollut jossain määrin kielteinen vaikutus kaikkien läntisten maiden talouskehitykseen, mutta tässä tilanteessa ratkaisuja ei ole mahdollista tehdä pelkkien lyhytaikaisten, oletettujen hyötyjen perusteella. Taloudellisilla toimenpiteillä pyritään tietoisesti haittaamaan Venäjän taloudellista kehitystä, koska sillä tavoin vaikeutetaan sen kykyä tehokkaaseen sodankäyntiin. Historiasta on syytä muistaa se mielenkiintoinen seikka, että pidemmällä tähtäimellä sodat voivat myös virkistää eri maiden sotilaallista kehitystä. Hyvä esimerkki on Korean sota 1950-luvun alussa. Siitä kehkeytyi pitkä nousukausi, joka edesauttoi merkittävällä tavalla myös maailmansodasta toipuvan Suomen integroitumista maailmantalouteen.

On selvää, että viimeisten kahdentoista kuukauden aikaisia tapahtumia on helppoa ja tietenkin myös välttämätöntä tarkastella ennen muuta Venäjän hyökkäyksen luomassa viitekehyksessä. Kun koko läntinen maailma on alkanut hahmottaa asemansa kokonaan uudessa valossa, sen tekee luonnollisesti myös Suomi. Toisen maailmansodan päättymisestä aina 2010-luvulle saakka jatkunut myötäsukainen ja sinänsä ymmärrettävän varovainen suhtautuminen Venäjään on tullut äkkiä tiensä päähän. Venäjän ja Suomen ”pitkäaikaiset luottamukselliset kahdenväliset suhteet” ovat joutuneet romukoppaan. Luottamusta maiden välillä ei enää ole ja vastuu siitä kuuluu tietenkin pelkästään Venäjälle. Suomi rakentaakin uutta tulevaisuuttaan uusista lähtökohdista kiinteänä osana läntisten demokratioiden muodostamaa yhteisöä. Asemamme erityistapauksena on kadonnut.

Heti Venäjän hyökkäyksen käynnistyttyä Suomelle ja suomalaisille on ollut täysin selvää, että kansallista etuamme ei ollut enää mahdollista rakentaa edellä mainittuun perinteiseen tapaan vakaiden idänsuhteiden varaan. Suomi oli toki jo 1990-luvun alussa päättänyt integroitua läntiseen yhteisöön taloudellisesti, mutta sotilaallinen integroituminen jäi tekemättä vaikka se 1990-luvun loppupuolella olisikin saattanut olla mahdollista. Tämän päivän näkökulmasta on toki helppo sanoa, että Naton jäsenyys olisi pitänyt toteuttaa jo silloin, mutta idänsuhteiden painolasti oli tuossa vaiheessa vielä liian suuri. Siksi tarvittiin Ukrainan sodan kaltainen herätys. Älkäämme kuitenkaan arvostelko liian ankarasti niitä poliittisia päättäjiämme, jotka eivät tuolloin olleet valmiita ottamaan tuota askelta; aika oli silloin toisenlainen.

Suomen nopean Nato-tien viimeinen etappi on osoittautunut jossain määrin vaikeammaksi kuin on odotettu. Mihinkään suureen epätoivoon ei kuitenkaan ole syytä vajota. Tällä hetkellä on ilmeisen selvää, että jäsenyytemme tiellä ei kahdessa ratifioimatta olevassa maassa eli Turkissa ja Unkarissa ole enää mitään periaatteellisia esteitä. Ne kyllä ratifioivat jäsenyyteen tarvittavat asiakirjat ennemmin tai myöhemmin. Sen jälkeen Suomi on pitkäaikaisena EU-maana pysyvä ja tärkeä osa läntistä yhteisöä niin taloudellisessa kuin sotilaallisessakin mielessä.

Suomen ja suomalaisten huomio on viime kuukausina ollut ymmärrettävistä syistä edellä kuvatuissa kansallisen turvallisuuden ja puolustuksen keskeisissä kysymyksissä. Nyt kun näissä asioissa vallitsee varsin laaja kansallinen yksituumaisuus, on huomiota syytä ryhtyä siirtämään valtiollisen olemassaolomme toiseen keskeiseen kysymykseen eli taloudelliseen hyvinvointiimme. Suomessa järjestetään vajaan kahden kuukauden kuluttua eduskuntavaalit ja niiden tuloksella on huomattava vaikutus siihen, miten suomalaista yhteiskuntaa ryhdytään rakentamaan tässä uudessa ajassa. Taloudessa tulee seuraavien neljän vuoden aikana eteen monia sellaisia haasteita, joihin vastaamisessa tarvitaan myös hikeä ja kyyneleitä. Kasvavaan velanottoon perustuva kansantaloudellinen keinottelu ei voi enää jatkua, koska korkomenot tulevat kasvamaan huomattavasti ja maailmantaloudessa on monia haasteita. Edessä tulee olemaan siksi myös ympäristöön liittyvien prioriteettien asettaminen uudelleen. Riippuu täysin meistä itsestämme, laajeneeko turvallisuusasioissa nyt saavutettu yhteen hiileen puhaltaminen myös talouden sektorille. Voi vain toivoa, että näin tulee käymään.

Jyrki Iivonen