Jyrki Iivonen

24.9.2021

SAAPUIKO YÖ UUDELLEEN AFGANISTANIIN?

Afganistanissa on viimeisen kuukauden aikana tapahtunut poliittisia mullistuksia jotka ovat koskettaneet myös meitä suomalaisia, olemmehan osaltamme olleet lähes 20 vuoden ajan mukana kansainvälisen yhteisön yrityksissä luoda sinne vakautta ja turvallisuutta. Suomalainen kriisinhallintatoiminta sekä tuki siviiliyhteiskunnan rakenteiden vahvistamiseksi saivat siellä aikaiseksi paljon hyvää, mutta valitettavasti se ei näytä riittäneen pysyvien muutosten aikaansaamiseen. Tulevaisuus näyttää, vajoaako Afganistan takaisin sille niin tuttuun väkivallan ja turvattomuuden hämärään vai jääkö kansainvälisen yhteisön toiminnasta jäljelle pysyviä myönteisiä muutoksia helpottamaan tavallisten kansalaisten elämää.

Kun tänään yritetään arvioida Afganistanin historiaa ja tulevaisuutta, on välttämätöntä luoda lyhyt silmäys maan kehitykseen viimeisten vuosikymmenten aikana. Tällöin käy selväksi, että Afganistan ei ole missään vaiheessa ollut mikään vakaa ja yhtenäinen maa tai kansakunta; siellä käytiin jo 1800-luvulla useampia sotia eurooppalaisten siirtomaavaltojen (lähinnä Ison Britannian) ja paikallisten heimopäälliköiden kesken. Jo tuolloin oli nähtävissä, että Afganistaniksi kutsuttu alue on siinä määrin heterogeeninen ja epäeurooppalainen, että sinne ei ole mahdollista helppoa länsimaiden kaltaista demokratiaan ja oikeusperiaatteeseen perustuvaa vakaata hallintojärjestelmää. Vallankäyttö tapahtui silloin – ja tapahtuu pitkälle vielä tänäkin päivänä – heimopäälliköiden tasolla keskushallinnon pysyessä suhteellisen heikkona. Maan jakautuminen eri heimoihin on merkinnyt toisaalta myös sitä, että sen pääseminen mukaan taloudelliseen vaurastumiseen on ollut vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Silti on sanottava, että aina 1970-luvulle saakka maassa vallitse jonkinasteinen vakaus ja jatkuvuus. Tilanne alkoi muuttua vuonna 1973, kun maan silloinen kuningas syöstiin vallasta. Tuota tapahtumaa seurasi poliittisten ristiriitojen kärjistyminen ja eri ryhmien välinen kiihtyvä kamppailu vallasta, kehitys joka vuonna 1978 johti kommunistisen puolueen valtaannousuun. Mutta uudetkaan vallanpitäjät eivät pystyneet vakiinnuttamaan asemaansa, mikä vuonna 1979 johti avunpyyntöön Moskovaan sekä neuvostojoukkojen saapumiseen maahan joulukuussa samana vuonna. Edes neuvostopanssarit eivät pystyneet muuttamaan Afganistanin tilannetta. Sen Neuvostoliiton läsnäolo sai kuitenkin aikaan, että maasta tuli yksi suurvaltapolitiikan keskeisistä välikappaleista, mihin liittyviä sivunäytöksiä nähtiin mm. Moskovan ja Los Angelesin olympiakisoissa vuosina 1980 ja 1984.

Sen neuvostomiehitys kuitenkin sai aikaiseksi – tavallisten afganistanilaisten lisääntyvien kärsimysten ohella – että Yhdysvallat näki neuvostomiehityksessä mahdollisuuden heikentää Neuvostoliiton jo valmiiksi horjuvaa kansainvälistä asemaa. Neuvostoliitto osoittautui aikaisempien valloittajien jatkoksi kyvyttömäksi saamaan maata hallintaansa. Neuvostoliitto juuttuikin sinne kymmeneksi vuodeksi juuri siinä vaiheessa kun sen kaikki voimavarat, sekä taloudelliset että poliittiset, olisi pitänyt suunnata horjuvan neuvostojärjestelmän pelastamiseen. Afganistan oli näin yksi tekijä Neuvostoliiton romahduksen tiellä. Yhdysvaltain saamalla voitolla oli kuitenkin kääntöpuolensa; terrorismi tuli Afganistanissa aikaisempaa vahvemmaksi tekijäksi ja suuntautui erityisesti sitä vastaan.

Neuvostojoukkojen poistuttua Afganistanista vuonna 1989 siellä alkoi raivota sisällissota, joka päättyi vuonna 1996 radikaalia islamismia edustavan talebanin valtaannousuun. Maan uudet hallitsijat polkivat häikäilemättömästi kansalaisten perusoikeuksia pyrkiessään luomaan maahan järjestyksen, joka nojautui erittäin radikaaliin ja perinteiseen islamin perusopetusten tulkintaan. Talebanin suurin ja kohtalokkain virhe oli kuitenkin tuki kansainväliselle terrorismille; se antoi turvapaikan islamistiselle Al-Qaida –liikkeelle ja sen johdolle, erityisesti Osama bin Ladenille.

Al-Qaidan tavoitteena oli terroristisin keinoin pakottaa Yhdysvallat luopumaan roolistaan kansainvälisen vakauden ylläpitäjänä Lähi-idän alueella. Liike oli mukana jo 1990-luvun alussa useissa iskuissa Yhdysvaltain kohteisiin maailmalla, mm. sen suurlähetystöihin Keniassa ja Tansaniassa. Lisäksi sen operaatioiden pelättiin ulottuvan Yhdysvaltain omalle maaperälle, mistä saatiin esimakua jo vuonna 1993 New Yorkin pommiräjähdyksessä, jolla yritettiin tuhota World Trade Center.

Talebanien valtaannousu helpotti merkittävästi al-Qaidan toimintaa. Järjestö ei osallistunut laajemmin Afganistanin sisäisiin kiistoihin vaan ryhtyi laatimaan suunnitelmia entistä mittavammista iskuista Yhdysvaltoja ja sen intressejä vastaan. Ne huipentuivat 20 vuotta sitten matkustajalentokoneilla tehtyihin iskuihin New Yorkin World Trade Centeriin ja Yhdysvaltain asevoimien hallintorakennukseen Washingtonissa. Noissa iskuissa sai surmansa lähes 3000 yhdysvaltalaista.

Yhdysvaltain vastaisku oli nopea. Al-Qaidan toimintamahdollisuudet tuli eliminoida iskemällä sen ylintä johtoa vastaan. Koska talebanien hallinto oli haluton puuttumaan järjestön toimintaan, myös siitä tuli väistämättä presidentti George W. Bushin aloittaman terrorismin vastaisen sodan kohde. Eikä Yhdysvallat joutunut käymään tuota sotaa yksin vaan se onnistui kokoamaan tuekseen laajan kansainvälisen koalition, muodostihan terrorismi kasvavan uhkan muillekin kuin vain Yhdysvalloille. Sodan ensimmäinen ja tärkein näyttämö oli kuitenkin Afganistanissa (ja myöhemmin myös Irakissa). Samalla kun al-Qaida ajettiin entistä ahtaammalle, talebanien hallinto kukistettiin varsin lyhyessä ajassa. Al-Qaida painui maan alle, joskin sen toiminta vaikeutui huomattavasti. Tämä osa terrorismin vastaista sotaa päättyi vuonna 2011 Osama bin Ladenin surmaamiseen Pakistanissa, mutta laajemmassa kuvassa tilanne ei helpottunut kun Al-Qaidan tilanne nousu sitäkin vaarallisempi Isis.

Kansainvälisen yhteisön vilpittömänä tavoitteena oli talebanien kukistumisen jälkeen rakentaa Afganistaniin järjestelmä, jossa ei olisi ollut tilaa sen enempää al-Qaidan tapaisille järjestöille kuin radikaalille islamismille. Talebanien palaaminen valtaan haluttiin estää rakentamalla Afganistaniin sellainen yhteiskunnallinen järjestelmä, joka ei jättäisi tilaa ääri-islamististen liikkeiden vahvistumiselle. Sotilaallinen kriisinhallinta kulkikin siellä lähes kahden vuosikymmenen ajan käsi kädessä siviiliyhteiskunnan vahvistamisen kanssa. Rahaa tähän käytettiin pikemminkin biljoonia kuin miljardeja.

Taleban ei ole kuitenkaan ollut al-Qaidan kaltainen johdostaan riippuvainen kansainvälinen liike. Se edusti pikemminkin Afganistanin kansallisia erityispiirteitä, missä konservatiivisella islamin tulkinnalla on aina ollut vahva asema. Yhdysvallat joutui siviiliyhteiskunnan rakentamisen rinnalla käymään koko ajan myös sotaa terrorismia vastaan. Näiden kahden toiminnan välinen rajanveto oli koko ajan hyvin vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta. Uuden yhteiskunnan rakentaminen oli usein ristiriidassa Afganistanin yhteiskunnan perinteisten arvojen kanssa. Maasta ei myöskään onnistuttu kitkemään korruptiota ja sotilaalliset toimenpiteet kohdistuivat usein viattomiin siviileihin; Yhdysvaltain tukemalla Afganistanin hallinnolla ei tästä syystä ollut koskaan kansalaisten jakamatonta tukea monista myönteisistä tuloksista huolimatta.

Presidentti Donald Trump neuvotteli talebanien kanssa sopimuksen yhdysvaltalaisten joukkojen vetämisestä maasta vuoteen 2021 mennessä. Vaikka presidentti Joe Biden arvosteli kyseistä sopimusta, hän päätti pitää siitä kiinni, varsinkin kun amerikkalaisten selvä enemmistö oli joukkojen kotiuttamisen takana. Samalla kävi selväksi, että myös muut ulkomaiset joukot lähtisivät maasta samanaikaisesti. Syntyi tilanne, jossa talebanien paluulle takaisin valtaan syntyivät uudet edellytykset. Että siihen meni lopulta aikaa vain pari viikkoa, oli kuitenkin yllätys kaikille.

Afganistanissa on nyt monella tapaa palattu takaisin siihen tilanteeseen joka vallitsi maassa 1990-luvun alussa. Talebanit ovat jälleen vallassa, mutta liikkeen asema ei ole ongelmaton. Sen edellinen valtaannousu katkesi terroristeille annettuun tukeen. On ilmeistä, että se ei halua tehdä samaa virhettä uudelleen. Kansainvälinen yhteisö suhtautuu talebaneihin kuitenkin erittäin epäluuloisesti, mihin sillä onkin kiistattomat perusteet. Talebanit kontrolloivat tällä hetkellä tilannetta maassa sotilaallisessa mielessä, mutta se ei riitä luomaan uskottavaa ja vakaata hallintojärjestelmää. Taleban voi rakentaa pääkaupunki Kabuliin eräänlaisen näyteikkunan jossa tarkoituksena on esitellä uutta ja aikaisempaa suvaitsevampaa talebania. Kabul ei kuitenkaan ole koskaan ollut kovin hyvä pitämään kontrollissaan koko maata.

Tällä hetkellä talebanilla ei ole yhteyksiä keskeisiin kansainvälisiin toimijoihin – olkoonkin että Venäjä ja Kiina saattavat yrittää tilanteen häikäilemätöntä hyödyntämistä niiden omien intressien turvaamiseksi. Afganistanin uuden hallinnon uskoisi kuitenkin olevan tietoisen siitä, että se ei voi nojautua pelkästään noihin kahteen valtioon. Vaikka suhteita länsimaihin ei tällä hetkellä oikeastaan ole, on nähtävissä jo viitteitä siitä, että tilanne ei ole lopullinen. Se edellyttää kuitenkin sitä, että Afganistanin uudet vallanpitäjät ymmärtävät syntyneen tilanteen asettamat vaatimukset. Edes jonkinasteista lähentymistä Yhdysvaltojen suuntaan ei voida täysin sulkea pois. Naisten ja tyttöjen jonkinasteisten oikeuksien tunnustamisen ei uskoisi olevan talebaneille täysin mahdotonta. Kovin lupaavalta tilanne ei kuitenkaan tällä hetkellä vaikuta.

Afganistanin tulevaisuus on tässä vaiheessa vielä hämärän peitossa – ja voi olla vielä pitkään. Mutta selvää on, että Afganistania ja afganistanilaisia ei saa jättää oman onnensa nojaan. On sinänsä ymmärrettävää, että juuri nyt päähuomio on kohdistunut Afganistanista lähteneiden pakolaisten auttamiseen. Pidemmällä tähtäimellä ratkaisevaa tulee kuitenkin olemaan se, millä tavoin maahan jääneiden lähes neljänkymmenen miljoonan afganistanilaisten päivittäinen elämä tulee kehittymään. Heidän auttamisensa onnistuminen ratkaisee myös sen, oliko lähes kaksikymmentä vuotta jatkunut Afganistanin auttaminen turhaa vai pystyttiinkö sinne luomaan jotain pysyvää.

Tuhansien suomalaisten sotilaiden ja siviilien työskentely kuluneiden 20 vuoden aikana Afganistanissa on omiaan antamaan meille ymmärrystä siitä mitä maassa on tapahtunut ja mitä siellä tulee tapahtumaan. Lisäsyventymistä maan traagiseen tilanteeseen edesauttaa myös Afganistanissa syntyneen mutta nykyisin Yhdysvalloissa asuvan kirjailijan Khaled Hosseinin (s. 1965) kolmen suomennetun romaanin lukeminen: ne ovat Leijapoika, Tuhat loistavaa aurinkoa sekä Ja vuoret kaikuivat. Ne kaikki kertovat historian pyörän jatkuvasta liikkeestä yksittäisten ihmisten elämässä, realistisesti mutta samalla toivoa antaen. Niistä voi etsiä myös vastausta alussa esitettyyn kysymykseen; iltahämärä Afganistanissa ei sittenkään välttämättä merkitse vielä yön tuloa.

Jyrki Iivonen