Jyrki Iivonen

16.9.2020

MIKAEL HAKIM OMAN AIKAMME PEILINÄ

Korona-viruksen aiheuttamat rajoitukset ovat vaikuttaneet dramaattisesti suomalaisten päivittäiseen elämään viime maaliskuun puolivälistä alkaen. Monet harrastukset ovat keskeytyneet, kulttuuritilaisuudet on peruttu ja arkipäivän rutiineissa on jouduttu noudattamaan huomattavaa varovaisuutta. Kesän tullen epidemia tuntui jo laantuvan, mutta nyt on alkanut näyttää siltä, että uhkaksi koettu epidemian toinen aalto olisi sittenkin tulossa, joskaan ei aivan samassa muodossa kuin viime kevään ensimmäinen aalto. Mutta selvää on, että ainakin jotkut päivittäiset rajoitukset saattavat olla palaamassa takaisin. Monissa maissa on jo ehtinyt käydä näin.

Kaikesta ikävyydestään huolimatta korona on antanut meille tilaisuuksia myös positiivisiin muutoksiin ja tekemiseen. Erityisesti se on antanut meille aikaa lukea, niin uusia kirjoja kuin sellaisia jotka on tullut luettua jo kauan aikaa sitten ja jotka ovat ehkä jo unohtuneet. Minulle yksi sellainen kirja on ollut Mika Waltarin vuonna 1949 ilmestynyt lähes 1000-sivuinen historiallinen romaani Mikael Hakim. Se jatkaa tarinaa isättömästä turkulaisesta pojasta Mikael Karvajalasta, joka vaeltaa pitkin 1500-luvun Eurooppaa ja osallistuu omalta osaltaan sen kiihkeisiin tapahtumiin ja mullistuksiin.

Panu Rajalan vuonna 2008 ilmestyneen erinomaisen Waltari-elämänkerran mukaan kirjailija haluaa teoksessaan tutkia, ”voisiko islam tarjota ihmisille paremman ja puhtaamman elämänperustan kuin kristillinen läpeensä rämettynyt, korruptoitunut, vainon ja kiihkon repimä hajoamaisillaan oleva kirkkoyhteisö”. Teos sai hyvän vastaanoton sekä meillä Suomessa että kansainvälisesti, ilmestyihän se Waltarin suosion ollessa suurimmillaan. Se jatkoi samaa linjaa kuin neljä vuotta aikaisemmin ilmestynyt Sinuhe egyptiläinen, joka kohosi ainoana suomalaisena kirjana kautta aikojen Yhdysvaltain myydyimmäksi teokseksi ja josta valmistui myös Hollywood-elokuva (joka tosin ei ollut alkuteoksen veroinen).

Voidaan kuitenkin kysyä, oliko Mikael Hakim vain Rajalan kuvaama analyysi islamilaisuudesta vai onko siinä kyse myös jostakin muusta. On syytä panna merkille, että kaikki Waltarin suuret historialliset romaanit sijoittuvat kaukaisiin aikoihin ja maihin – Egyptiin, Etruskiaan, Rooman valtakuntaan, Jerusalemiin, Bysanttiin ja uskonpuhdistusten ajan Eurooppaan. Kaikilla noilla romaaneilla oli kuitenkin vahva kytkentä myös niiden ilmestymisajan Eurooppaan ja Suomeen. Ne ovat toisin sanoen laajoja kuvauksia toisen maailmansodan jälkeisestä raunioituneesta Euroopasta.

Varsinkin Sinuhessa näkyy Waltarin pessimistisen ajattelun yhteys Vanhan Testamentin Saarnaajan kirjaan, jonka toisen luvun 22. - 24. jakeessa: ”Sillä mitä saa ihminen kaikesta vaivannäöstänsä ja sydämensä pyrkimyksestä, jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla? Ovathan kaikki hänen päivänsä pelkkää tuskaa ja hänen työnsä surua, eikä yölläkään hänen sydämensä saa lepoa. Ei ole ihmisellä muuta onnea kuin syödä ja juoda ja antaa sielunsa nauttia hyvää vaivannäkönsä ohessa.” Waltarin ajattelussa heijastuu se pessimismi ja toivottomuus, joka oli saanut hänet valtaansa toisen maailmansodan tapahtumien myötä.

Waltarin historiallisia romaaneja voi tulkita monella eri tavalla. Sen vuoksi uskallan esittää hypoteesin, että Mikael Hakim voidaan lukea myös romaanina päähenkilönsä tavoin puolta vaihtaneesta suomalaisesta, miehestä joka ylittää Euroopassa syntyneen ideologisen rajalinjan ja siirtyy läntistä maailmaa uhkaavan totalitaristisen järjestelmän (toki myös osa Eurooppaa oli tuolloin pitkälle totalitaristinen) uskolliseksi palvelijaksi. Teos voidaan toisin sanoen lukea romaanina Otto-Wille Kuusisesta, joka omien poliittisten projektiensa epäonnistuttua Suomen itsenäistymisen yhteydessä siirtyi Josef Stalinin johtaman hirmuhallinnon tahdottomaksi palvelijaksi. Korostan sitä, että Waltarilla ei romaania kirjoitettaessa suonut välttämättä yhtään ajatusta Kuusiselle. Kyse on vain siitä, että romaania voisi olla mahdollista lukea tällaisesta näkökulmasta.

Mikael Karvajalka muuttaa sukunimensä Hakimiksi ja tekee näin tietoisen valinnan Eurooppaa lähes 500 vuotta sitten hallinneessa ideologisessa vastakkainasettelussa. Waltari kuvaa päähenkilönsä tietyssä määrin idealistiseksi mutta samalla opportunistiseksi ja tahdottomaksi henkilöksi, joka osin sattuman ajamana ja osin omista itsekkäistä syistä päätyy Turkin sulttaanin palvelukseen. Kirjan tapahtumista puoli vuosisataa aikaisemmin, vuonna 1453, ottomaanit olivat valloittaneet Konstantinopolin, bysanttilaisen kristinuskon viimeisen linnoituksen. Ottomaanien valta oli 1500-luvulla vahvimmillaan ja moni uskoi tuolloin, että kristillisen Euroopan alistaminen islamin vallan alle oli vain ajan kysymys. Mikael Hakimin kohdalla tuo valinta oli kuitenkin lopullinen; paluu islamilaisesta maailmasta takaisin kristilliseen Eurooppaan ei ollut hänelle enää mahdollinen. Hän oli tehnyt valintansa ja jäänyt sen vangiksi, samaan tapaan kuin Kuusinen (joka ei tosin julkisesti koskaan kyseenalaistanut tekemiään valintoja).

Kun lukee Mikael Karvajalkaa ja Mikael Hakimia tästä näkökulmasta, Waltarin tapa kuvata muinaisia maailmoja ja yhteiskuntia avautuu aivan uudella tavalla. Eikä lukijaa haittaa yhtään, että hän luonnehtii samalla armottomuudella myös muita romaanihenkilöitään, niin egyptiläistä Sinuhea kuin etruskilaista Turmsia. Kaikkien näiden henkilöiden kohtalo on surullinen: he joko päätyvät lopulta maanpakoon tai menettävät henkensä heitä mahtavampien voimien puristuksessa. Näin kävi myös Otto-Wille Kuusiselle. Hän asui ja eli vapaussodan jälkeen lähes puoli vuosisataa epävarmoissa oloissa Neuvostoliitossa pääsemättä enää koskaan edes käymään Suomessa. Edes Stalinin yritys nostaa hänet Terijoen hallituksen pääministeriksi ei onnistunut – Helsingissä ei nähty puna-armeijan voitonparaatia joulukuussa 1939. Mikael Hakimin kohtalona taas oli viettää loppu elämänsä sulttaanin eunukin vartioimana Egyptissä. Kummankaan kohtaloa ei käy kadehtiminen, varsinkin kun he loppujen lopuksi ansaitsivat kohtalonsa.

Jyrki Iivonen