Jyrki Iivonen

15.2.2023

HUHTIKUUN EDUSKUNTAVAALEISSA ON KYSE SIITÄ MITÄ POLITIIKKA LOPPUJEN LOPUKSI ON

Ensi kuun eduskuntavaaleihin on aikaa enää muutama viikko. Näillä vaaleilla on maamme tulevaisuuden kannalta poikkeuksellisen suuri merkitys. Kyse ei ole vain siitä että olemme viimeisten vuosien aikana kohdanneet monia eri sisäisiä ja ulkoisia haasteita, haasteita joiden kokoluokka on suurempi kuin kertaakaan jatkosodan päättymisen jälkeen. Suomen tulevaisuus riippuu mitä suurimmassa määrin siitä, miten me noihin haasteisiin pystymme vastaamaan. Jos emme pysty oikeita vastauksia löytämään, on vaarana vajota maailman onnellisimman kansakunnan asemasta monista eri kriiseistä kärsiväksi maaksi. Mutta jos nuo tarvittavat vastaukset löytyvät, tilanteemme muuttuu huomattavasti valoisammaksi.

Minulla ei ole mitään tarvetta ryhtyä käymään yksityiskohtaisesti läpi maamme nykyisiä ongelmia. Uskon ja tiedän hyvin, että useimmat meistä ovat tehneet tuota tarkastelua jo jonkin aikaa enkä katso että minulla olisi siihen mitään merkittävää lisättävää. Sen sijaan pohdin seuraavassa joitakin politiikkaan liittyviä yleisiä lainalaisuuksia, joiden ymmärtämisen suhteen olemme viime vuosina joutuneet asteittain poikkeuksellisen haastavaan tilanteeseen. Helpottavaa kuitenkin on, että tarkastelemalla noita haasteita avoimin silmin voimme vielä muuttaa tilanteemme paremmaksi.

Ensimmäinen esille ottamani kysymys on yksinkertainen ja samalla niin vaikea: mitä politiikka loppujen lopuksi on? Tähän kysymykseen on ryhdyttävä etsimään vastausta myös siitä yksinkertaisesta syystä, että maailmassa käydään tällä hetkellä kenties ratkaisevaa taistelua kahden erilaisen politiikka-käsityksen kesken. Vastakkain ovat ihmisten keskinäiseen luottamukseen ja vastuunkantoon liittyvä liberaali politiikka yhtäältä ja ylhäältä johdettu autoritaarinen politiikka toisaalta. Tällä hetkellä tähän liittyvää kenties ratkaisevaa taistelua käydään Ukrainassa.

Politiikan klassisen määritelmän mukaan siinä on kyse yksinkertaisesti yhteisten asioiden hoitamisesta. Laittaisin erityisen painon sanalle yhteisten, sillä siinä sanassa on kyse koko länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän ytimestä. Tällä hetkellä yhteisten asioiden hoito meillä Suomessa on pahoin fragmentoitunutta. Kyse on siitä, että yhteiskunnassa vaikuttavien yksittäisten ryhmien asioiden hoitamisesta on kovin vaikeaa päästä yksimielisyyteen, vaan tavoitteena näyttää olevan kunkin ryhmän yhteiskunnallisen vallan maksimointi suhteessa muihin ryhmiin. Tällainen sirpaloituminen on valitettavaa erityisesti siksi, että se synnyttää eräänlaisen riitely-yhteiskunnan jossa sen jäsenten edut eivät tule enää turvatuiksi kokonaisuudenkannalta parhaalla mahdollisella tavalla.

Yhteiskunnallisten ja taloudellisten etujen hankkiminen politiikan kentällä ei toki ole mikään uusi ilmiö. Hyvä esimerkki löytyy yli sadan vuoden takaa. Ilmari Kiannon romaanin Punainen viiva filmatisoinnissa on merkittävässä asemassa Kainuuseen maamme ensimmäisten yleiseen äänioikeuteen perustuvan vaalin yhteydessä vuonna 1907 lähetetyn sosialidemokraattisen agitaattorin Puntarpään (Jussi Jurkan erinomaisesti tulkitsemana) pitämä puhe, joka edustaa puhtaimmillaan yhden ryhmän etuihin ja luokkavihaan perustuvaa lähestymistapaa politiikkaan. Puntarpään tavoitteena on saada Kainuun köyhälistö lähtemään vaaliuurnille ja vetämään siellä sen kuuluisan punaisen viivan. Pitää tietenkin muistaa, että hänen viestinsä uppoaminen ensimmäistä kertaa vaaleissa äänestäneisiin ihmisiin pohjautui osaltaan näiden yhteiskunnallisen ja taloudellisen aseman heikkouteen ja siitä aiheutuneeseen suuttumukseen.

Suomi on sittemmin kehittynyt yhdeksi maailman tasa-arvoisimmista ja kehittyneimmistä ja tutkimusten mukaan myös onnellisimmista maista. Siksi onkin mielenkiintoista mutta samalla kovin surullista huomata, että tulevaisuuttamme näytetään rakennettavan edelleen puntarpääläisillä vastakkainasettelun menetelmillä ja julistuksilla. Tällainen julistuksellisuus nousee erityisen vahvasti esille, kun jaettavan määrä pienenee ja edessä on liuta kaikkien kannalta ikäviä päätöksiä. Se on erityisen valitettavaa siksi, että juuri tällaisessa tilanteessa tarvittaisiin joustoa kaikilta, samoin kuin siksi että meillä on sekä valtakunnallisesti että alueellisesti paljon näyttöä siitä, miten hyvin tuloksia yhteistyöllä – yhteisillä panostuksilla ja uhrauksilla – on mahdollista saavuttaa.

Tästä pääsemmekin politiikan määrittelyn toiseen ulottuvuuteen, jonka mukaan politiikassa on kyse mahdollisen taiteesta. Yksittäisen yhteiskunnan aineelliset resurssit eivät ole rajattomat ja siksi on välttämätöntä priorisoida ja tarvittaessa myös rajoittaa sitä missä määrin yhteiskunta voi yksilöitä eri tilanteissa tukea. Tässä mielessä yhteiskunnan jäsenilleen tarjoamilla ”palveluilla” on ja on oltava oma hierarkiansa. Yhteiskunnan tärkeimpiin tehtäviin kuuluvat kansalaisten terveyden ylläpitäminen, kansanopetuksesta huolehtiminen sekä sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden takaaminen. Kun nyt keskustellaan siitä, millä tavoin joudumme yhteisiä menojamme tulevaisuudessa leikkaamaan, tulee tämä hierarkia muistaa. Yhteiskunta ei voi vastata kaikesta; myös yksilöillä on oltava tietty vastuu omasta elämästään ja hyvinvoinnin hankkimisesta. Kaiken tasaaminen ei toisin sanoen ole koskaan mahdollista vaan lähtökohtana tulee olla onnellisuuden tavoittelua koskeva mahdollisuuksien tasa-arvo.

Politiikan kolmas ulottuvuus on yhtä lailla selvä; politiikassa on oltava kyse uuden luomisesta eikä kaiken uuden vastustamisesta. Tämäkään ei kuitenkaan ole helppo rasti. Se näkyy erityisen selvästi kuntatason poliittisessa päätöksenteossa. Tampere on viime vuosina onnistunut poikkeuksellisen hyvin käynnistämään laajoja hankkeita, jollaiset monissa muissa kaupungeissa ovat törmänneet eri ryhmien välisiin kiistoihin. On silti sanottava, että kaiken uuden vastustaminen osataan toki myös meillä. Esimerkkejä tästä on runsaasti: Näsinneulan rakentaminen yli 50 vuotta sitten, rantatunnelin vetäminen Tammerkosken ja Amurin ali, Nokia-areenan rakentaminen rautatieaseman eteläpuolelle sekä joukkoliikenteen kehittäminen raitioverkko rakentamalla. Viimeisin esimerkki taitaa olla yliopistollisen sairaalan kehittämiseen liittyvät rakennussuunnitelmat. Onneksi täällä meillä kaiken vastustajat ovat jääneet vähemmistöön ja suurista linjauksista on voitu sopia keskeisten ryhmien kesken. Koko maan tasolla tilanne ei valitettavasti ole yhtä aurinkoinen.

Viimeisenä kohtana haluaisin ottaa esille erään nykypolitiikkaan liittyvän kielteisen trendin, kansalaisten ilmaiseman poliittisen kiinnostuksen heikkenemiseen. Tämä näkyy monin eri tavoin. Äänestysprosentit ovat laskeneet lähes kaikissa valtiollisissa ja alueellisissa vaaleissa. Tuntuu olevan yleinen trendi, että noin kolmanneksella äänioikeutetuista ei ole halua tai tarvetta käydä vaaliuurnilla. Monet tuntuvat uskovan, että äänestäminen on turhaa koska kansalaismielipiteellä ei lopulta ole suurtakaan vaikutusta poliittisiin päätöksiin. Ennen vaaleja toki vedotaan kansalaisiin ja heidän tarpeisiinsa, mutta vaalien jälkeen kiinnostus tähän hiipuu nopeasti. Politiikan ja poliitikkojen arvostus on samalla suorastaan romahtanut.

Miten kansalaisten kiinnostusta poliittiseen päätöksentekoon olisi sitten mahdollista lisätä? Olisi liian yksinkertaista sanoa, että kansalaisten ilmaisemat tarpeet tulisi ottaa huomioon nykyistä paremmin ja että vastuu tästä kuuluisi ennen muuta puolueille ja poliittisille päätöksentekijöille. Nykyisin tilanne on kuitenkin se että kansalaiset käyvät eduskuntavaaleissa äänestämässä tietämättä tarkemmin sitä millaista politiikka eri puolueet tulevat vaalien jälkeen harjoittamaan. Kyse on toisin sanoen äänestäjien kuluttajasuojasta ja sen parantamisesta.

Yksi ratkaisu voisi olla siirtyminen Ruotsin mallin mukaiseen blokkivaaliin. Puhuessaan suomalaisella klubilla muutama päivä sitten eduskunnan puhemies ja entinen pääministeri Matti Vanhanen näytti olevan sitä mieltä, että blokkivaali ei Suomen tapauksessa ole toimiva järjestelmä, erityisesti siitä syystä että poliittisen kentän oikealla laidalla puolueet eroavat yksinkertaisesti liikaa toisistaan. Onkin varmasti totta, että huonosti valmisteltu siirtyminen blokkivaaliin merkitsisi sitä, että ongelmat jäisivät ratkaisematta. Uuteen tilanteeseen olisi kuitenkin mahdollista varautua jo ennakolta. Mikäli puolueet joutuisivat jo ennen vaaleja hiomaan näkemyksiään yhteen, varsinaiset hallitusneuvottelut sujuisivat helpommin (vrt. Ruotsi). Kansalaiset tietäisivät jo äänestäessään, millaiselle hallitusratkaisulle he tukensa antaisivat. Uuteen järjestelmään siirtyminen ei tietenkään tapahtuisi hetkessä, mutta sitä tulisi harkita vakavasti seuraavien neljän vuoden aikana, etenkin kun meillä jo nyt tuntuu olevan valmiina ns. vihervasemmiston blokki.

Kaiken kaikkiaan poliittisessa päätöksenteossa on syytä muistaa festina lente –periaatetta eli että tulee kiiruhtaa hitaasti. Mahdollinen blokkijärjestelmä vaatii totuttautumista sekä poliittisilta toimijoilta että kansalaisilta. Siksi kannattaa erityisesti seurata ruotsalaisen politiikan kehittymistä. Uusi blokkijärjestelmä voisi kuitenkin olla mahdollinen; onhan nytkin jo käynyt niin että jotkut puolueet ovat julistaneet jo ennen vaaleja, mitkä ovat niitä puolueita joiden kanssa he eivät tule tekemään hallitusyhteistyötä. Jos suljetaan jotkut puolueet pois, pitäisi olla mahdollista sanoa myös se, keiden kanssa yhteistyötä voidaan tehdä ja millaisin linjauksin.

Eduskuntavaalien ennakkoäänestys alkaa jo muutaman päivän kuluttua. Tässä epävarmassa maailmantilanteessa seuraavien vuosien poliittisilla ratkaisuilla on poikkeuksellisen suuri merkitys. Kehotan siksi omalta osaltani kaikkia käyttämään äänioikeuttaan ja antamaan äänensä niille ehdokkaille joiden he katsovat parhaiten ajavan heidän arvomaailmaansa ja tavoitteitaan. Vaaliuurnilla tavataan!

Jyrki Iivonen