Jyrki Iivonen

BORIS GODUNOV JA VENÄLÄISEN SIELUN SYVIN OLEMUS

Olemme vähitellen siirtymässä korona-ajasta takaisin kohti normaalia elämänmenoa – olkoonkin, että epidemia ei ole vielä (eikä välttämättä tule enää koskaan olemaan) kokonaan ohi. Tautia esiintyy edelleen osin siksi, että viidesosalla yli 12-vuotiaista suomalaisista on toinen rokotus edelleen ottamatta. Tartuntaluvut ovat siksi edelleen korkeita, mistä syystä sairaaloiden toimintakyky on jatkuvasti kovan paineen alla. Joitakin merkkejä tilanteen helpottumisesta on kuitenkin jo näkyvissä. Esimerkiksi yleisötilaisuudet ovat alkaneet avautua. Teatterit ovat palaamassa normaaliin toimintaan, ja ravintolojen aukioloaikoja on voitu pidentää. Tämä kaikki on ollut mahdollista ennen muuta koronapassin käyttöönoton ansiosta.

Yksi konkreettinen osoitus olojen vähittäisestä helpottumisesta on, että elokuvateatterit ovat päässeet käynnistämään toimintansa. New Yorkin Metropolitanin oopperan esitykset myös suomalaisissa elokuvateattereissa ovat alkaneet. Vie kuitenkin vielä oman aikansa, ennen kuin myös tamperelainen yleisö löytää tiensä takaisin näihin näytöksiin. Kauden 2021-22 ohjelma on kuitenkin nyt lyöty lukkoon, joten on toivottavaa, että salit alkavat jälleen täyttyä hyvien oopperoiden ystävistä.

Uuden tuotantokauden esitykset käynnistyivät lokakuun lopussa komeimmalla mahdollisella tavalla. Metropolitanin ooppera on epäilemättä yksi maailman parhaista oopperataloista, jossa on ollut paljon myös suomalaisia laulajia, mm. bassot Martti Talvela ja Matti Salminen ja sopraano Karita Mattila sekä kapellimestarit Esa-Pekka Salonen ja Susanna Mälkki. Metin ohjelmistossa on viime vuosien aikana ollut myös Kaija Saariahon ooppera Kaukainen rakkaus. Viimeksi Met on ilmaissut kiinnostuksensa juuri valmistuneeseen Saariahon uusimpaan oopperaan Puhdistus, joka perustuu Sofi Oksasen samannimiseen romaaniin.

Ensimmäinen Suomessa tänä syksynä esitetty Metin ohjelmanumero on kenties kaikkien aikojen suurin venäläinen ooppera, Modest Musorgskin (1839-1881) säveltämä ja Venäjän suurimman kirjailijan Aleksandr Pushkinin (1799-1837) vuonna 1835 valmistuneeseen näytelmään pohjautuva teos Boris Godunov, jonka ensi-ilta oli vuonna 1869. Ooppera kertoo Venäjän historian yhdestä kaikkein synkimmästä aikakaudesta, ns. sekasorron vuosista 1600-luvun alussa, juuri ennen Romanovien dynastian nousua valtaistuimelle. Oopperasta on olemassa useita eri versioita, mutta nyt esitetty perustui varhaisempaan, vuonna 1869 valmistuneeseen.

Ooppera on kertomus ruhtinas Boris Godunovin noususta Venäjän hallitsijaksi vuonna 1598 sekä hänen taistelustaan lukuisia kruununtavoittelijoita vastaan. Se ei kuitenkaan ole vain tarkka kuvaus noista sekasorron vuosista vaan myös rehellinen ja syvällinen analyysi Venäjän kansasta, kuvaus on täsmällisyydessä musertava ja ajankohtainen myös 21. vuosisadan todellisuudessa. Ooppera sisältää musiikillisten ansioiden lisäksi aina ajankohtaisen analyysin siitä, mikä Venäjän alistetun kansan suhtautuminen on ollut vallanpitäjiinsä. Se kertoo niin menneisyydessä kuin tänäkin päivänä siitä, miten kovan hinnan tavalliset venäläiset ovat joutuneet ja joutuvat myös jatkossa maksamaan.

Boris Godunov nousi valtaistuimelle vuosia jatkuneen juonittelun jälkeen. Hän ei ollut automaattinen tsaarien perillinen, vaan Iivana IV (Julman) hallinnossa vahvaan asemaan noussut ja sitä kautta vallan itselleen keskittänyt. Godunov käytti taitavasti hyväkseen Iivanan luomaa salaista poliisia – instituutiota joka on jo vuosisatojen ajan ollut maan todellinen vallankäyttäjä. Iivana ei ollut saanut lisänimeään ”Groznyj” eli ”Julma” (tai tarkkaan käännettynä itse asiassa ”Ankara”) turhaan. Hän meni niin pitkälle, että surmasi mielenhäiriössä jopa oman poikansa, mistä tapahtumasta yksi Venäjän rakastetuimmista taidemaalareista, Ilja Repin, on tehnyt kuolemattoman maalauksen. Olennaista on kuitenkin se, että Godunov nousi valtaan mobilisoimalla kansanjoukot tuekseen, jolloin syntyi sellainen vaikutelma, että juuri tavalliset venäläiset halusivat huutaa hänet uudeksi tsaariksi ja tekemään lopun maassa vallitsevasta kaaoksesta.

Näissä yli 400 vuoden takaisissa tapahtumissa oli monia elementtejä, jotka esiintyvät myös tämän päivän Venäjällä. Maan yhteiskunnalliset olot ovat ajautuneet yhä kaoottisempaan tilaan, jossa ylin vallanpitäjä (Putin Godunovina) lupaa kansalle hyvinvointia ja vakautta, mutta edellyttää siltä samalla lojaaliutta ja jatkuvaa tukea. Suuri johtaja näkee tilanteessa monia uhkia omalle vallalleen. Godunovin tapauksessa hänen surmauttamansa tsaarin perillinen Dmitri johtaa tilanteeseen, jossa esiin nousee monia vallantavoittelijoita, jotka nousevat vastarintaan ja vaativat Venäjän kruunua itselleen. Näiden vale-Dmitrien poistaminen kuvasta ei kuitenkaan ratkaise tilannetta, koska tilalle nousee uusia vallantavoittelijoita, joista jokainen toistuvasti väittää olevansa edesmenneen tsaarin poika Dmitri. Kansalla on tässä valtapelissä pelkkä sivustakatsojan rooli mutta ei sen enempää.

Godunov sortuu Musorgskin oopperassa lopulta hulluuteen ja kuolee vain seitsemän vuotta valtaannousunsa jälkeen. Hän ehtii nimetä alaikäisen poikansa seuraajakseen, mutta toinen vallantavoittelija, Godunovia uskollisesti palvellut ruhtinas Vasili Shuiski, surmautti tämän jo seuraavana vuonna ja kaappasi vallan itselleen. Vakautta ei kuitenkaan syntynyt. Hallitsijat vaihtuivat seuraavien vuosien aikana tiheään samalla, kun Venäjä joutui toistuviin sotiin naapurimaittensa (erityisesti Puolan ja Ruotsin) kanssa. Vasta kahdeksan vuotta Godunovin kuoleman jälkeen tilanne alkoi vakiintua, kun Rurikista polveutuva Romanovien suku nousi valtaistuimelle ja pysyi siellä aina vuoteen 1917 saakka.

Musorgskin oopperan ja Pushkinin näytelmän taustalla häilyy ikiaikainen kuva venäläisestä sielusta. Siinä voidaan erottaa seitsemän eri piirrettä, jotka kuvastavat Venäjän historiaa ja kertovat, millainen on venäläisen ajattelun ydin, jota kutsuttakoon tuoksi sieluksi. Lähtökohtana on, että venäläisen sielun yksi peruspiirre on nostalgisuus, menneisyyden ihannointi eli ajatus maan mahtavasta menneisyydestä ja uroteoista. Godunovin aikaan unelmoitiin Iivana Julman ajan saavutuksista, 1800-luvulla analysoitiin kaihoisasti venäläistä kyläyhteisöä, Stalinin historiantulkinnassa olivat keskeisellä sijalla Aleksanteri Nevski, Iivana Julma ja Pietari Suuri. Tänä päivänä taas arvoon on noussut samojen hallitsijoiden lisäksi Stalin, jonka aikakauden virheiden arvosteluun suhtaudutaan nykyään hyvin kriittisesti, jopa siinä määrin, että Neuvostoliiton toisen maailmansodan aikaisten tekojen arvostelusta voi äskettäin laadittujen lakien perusteella joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen. Moni Venäjän oppositioon kuuluva on saanut tämän jo kokea.

Toinen venäläisyyden peruspiirre on utopistisuus eli usko siitä, että Venäjällä on mahtavan menneisyyden lisäksi edessään myös suuri tulevaisuus. Edes neuvostojärjestelmän epäonnistuminen ja sitä seurannut kaaos tai Venäjän sekava varhaisempi historia eivät ole horjuttaneet tätä uskoa. Venäläiset panslavistit ja slavofiilit uskoivat vakaasti ajatukseen Venäjästä kolmantena Roomana ja neuvostovallan aikana (erityisesti sen alkuaikoina) uskottiin maailmanvallankumoukseen, jossa Neuvostoliitto johtaa koko ihmiskunnan sen historian uuteen aikakauteen. Utopistisuuteen sisältyy myös vahva historiallinen determinismi; sen mukaan Venäjällä on tulevaisuuden maailmanjärjestyksessä keskeinen asema.

Kolmas erikoispiirre on vahvan johtajan tarve. Vaikka kansa on Venäjän historiassa aina kuvattu maan voiman lähteeksi, todellisuudessa se on ollut pysyvästi alistetussa asemassa. Vuosisatoja kestäneen alistamisen seurauksena myös kansa itse on saatu uskomaan, että se tarvitsee vahvaa johtajaa. Stalinilla oli oma rakennettu henkilökulttinsa, ja myös Vladimir Putin on rakentanut asemansa vahvan johtajan myytin varaan. Hänet on huudettu toistuvasti valtaan samalla tavoin kuin Boris Godunov 400 vuotta aikaisemmin.

Neljäs venäläisyyden erityispiirre on kahden erilaisen totuus-käsitteen olemassaolo. Venäjän kielessä onkin totuudelle kaksi eri sanaa: istina ja pravda. Niiden välistä suhdetta on jo 1980-luvulla analysoinut erinomaisesti Lundin yliopiston professori Kristian Gerner. Sanoista edellinen tarkoittaa ns. objektiivista totuutta, sitä miten asiat ovat todellisuudessa tapahtuneet. Jälkimmäinen taas voidaan ymmärtää selityksenä siitä, miten asiat pitää tulkita oikealla tavalla. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen taannoisen pää-äänenkannattajan nimi tarkoitti siksi oikeaa tapaa selittää asiat, ei sitä, miten asiat todellisuudessa ovat tapahtuneet. Siksi Venäjän johto voi tänään systemaattisesti kieltää vastuunsa Krimin miehittämisestä, sotimisesta Itä-Ukrainassa, malesialaisen lentokoneen alas ampumisesta Ukrainassa tai venäläisten salamurhista eri puolilla maailmaa.

Viides venäläisyyden piirre on pysyvä ajatus, jonka mukaan Venäjä käy jatkuvaa taistelua ulkopuolista maailmaa vastaan. On totta, että Venäjä maksoi kovan hinnan niin Napoleonin sodasta 1800-luvun alussa kuin toisesta maailmansodasta Saksaa vastaan. Jatkuvan uhkan olemassaoloa ja siihen liittyvää varuillaanolon vaatimusta käytetään kuitenkin perusteluna myös vahvan johtajuuden ylläpitämiselle sekä kansalaisten poliittisten oikeuksien rajoittamiselle. Tuo uhka on johtanut myös siihen, että ulkopuoliseen maailmaan suhtaudutaan epäluuloisesti samalla, kun sen saavutuksia kadehditaan. Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita Stalin, joka vuonna 1924 puhui amerikkalaisen yrittäjyyden ja venäläisen aatteellisuuden yhdistämisestä uuden maailman johtavaksi voimaksi.

Kuudentena venäläisen sielun erityispiirteenä on mekanistinen näkemys yhteiskunnasta. Sen mukaan yhteiskunta on mahdollista ymmärtää eräänlaisena koneena, jota ihmisinsinööri käytössään olevan kytkentäkaavion mukaisesti sääntelee. Kun yhteiskunnan johtamisen välineenä on oikeaksi osoittautunut teoria, jota oikeat ihmiset soveltavat käytäntöön, tuloksena on vääjäämättä parempi – ellei suorastaan paras mahdollinen – yhteiskunta. Neuvostovallan aikana merkittävässä asemassa ollut kybernetiikka on yksi osoitus tällaisesta konerituaalista. Vaikka Neuvostoliitto on hajonnut, sama mekanistinen ajattelu on edelleen olemassa.

Seitsemäs ja viimeinen venäläisen sielun erityispiirre on surumielisyys. Olipa sitten kyse venäläisestä kirjallisuudesta ja musiikista tai ihmisten suhtautumisesta elämään, niille kaikille ovat ominaisia piirteitä kaiho, pettymys, pelko ja suoranainen suru. Ajatellaanpa esimerkiksi Fjodor Dostojevskin ja muiden Venäjän klassisen kirjallisuuden edustajien romaaneja (ovat muuten kiistatta maailmankirjallisuuden upeimpia taideteoksia), ei niitä millään muotoa voida kutsua iloisiksi, vaan ne ovat täynnä surua, köyhyyttä, kurjuutta ja kuolemaa. Sama surumielisyys ja apatia koskevat myös venäläisiä lauluja, jotka ovat iskelmällisinä versioina niittäneet merkittävää suosiota myös meillä Suomessa, onhan meissäkin nimittäin piirteitä tuosta venäläisestä perinteestä.

Jyrki Iivonen