Jyrki Iivonen

TSHERNOBYLIN OPETUKSISTA JA NOBEL-PALKITUN SVETLANA ALEKSIJEVITSHIN KIRJOISTA

Huhtikuun 26. päivänä tuli kuluneeksi tasan 40 vuotta historian kaikkien aikojen pahimmasta ydinvoimalaonnettomuudesta, joka tapahtui pohjoisukrainalaisessa Tshernobylin kaupungissa lähellä Valko-Venäjän rajaa. Kymmenet tuhannet ihmiset silloisen Neuvostoliiton läntisissä osissa menehtyivät onnettomuutta seuranneina vuosina erilaisiin säteilyn aiheuttamiin sairauksiin. Radioaktiiviset laskeumat olivat huomattavia myös monissa naapurimaissa, jopa Suomessa. Laajat maa-alueet Ukrainassa ja Valko-Venäjällä muuttuivat käyttökelvottomiksi käytännössä ikuisiksi ajoiksi. Vanha ydinvoimala sai kyllä ylleen betonisen suojakuoren, mutta pahin oli jo ehtinyt tapahtua. Ja tuo kuorikin on jo ehtinyt vaurioitua vakavasti droonihyökkäyksessä Venäjän aloitettua sodan Ukrainaa vastaan.

Tshernobylin onnettomuus muutti maailman suhtautumisen ydinvoimaan, mutta toki vain väliaikaisesti. Varsin nopeasti tultiin vakuuttuneiksi siitä, että vastaavan katastrofaalisen onnettomuuden sattuminen jossakin muualla olisi hyvin epätodennäköistä. Neuvostoliitto hajosi omaan mahdottomuuteensa. Ydinvoimaloiden taso on lisäksi parantunut ja erilaiset riskit on opittu ottamaan entistä paremmin huomioon. Uusia ydinvoimaloita onkin sittemmin rakennettu eri puolille maailmaa ja uudeksi huolenaiheeksi on tullut pikemminkin fossiilisten polttoaineiden käyttö energiatuotannossa, olipa kyse sitten öljystä, kivihiilestä tai turpeesta. Ydinenergia on säilyttänyt paikkansa, vaikka vihreän siirtymän myötä on opittu käyttämään mm. tuulivoimaa ja samalla on syntynyt myös kokonaan uusia tapoja tuottaa energiaa entistä riskittömämmällä tavalla.

Tshernobylin onnettomuuteen liittynyt neuvostohallinnon kyvyttömyys hoitaa syntynyttä kriisiä oli yksi olennaisia tekijöitä koko järjestelmän romahtamisessa vain muutama vuosi myöhemmin. Se ei toki ollut ainoa tai edes keskeisin syy, vaan pikemminkin yleinen osoitus koko järjestelmän heikkoudesta. Erityisesti osoitti, että neuvostojärjestelmään ei sisältynyt sellaisia mekanismeja, joiden avulla yllättäviä yhteiskunnallisia kriisejä olisi pystytty ratkaisemaan tehokkaasti. Sen seurauksena kansalaisten luottamus järjestelmän kykyyn jatkoi nopeaa romahtamistaan.

Tshernobylin onnettomuutta on käsitellyt myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 saanut valkovenäläinen mutta Ukrainassa vuonna 1948 syntynyt kirjailija Svetlana Aleksijevitsh. Hänen kirjansa Tshernobylistä nousee rukous ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo vuonna 2000 ja siitä on sittemmin otettu useampia lisäpainoksia. Kirja on koskettava mutta samalla epätavallinen kuvaus vuoden 1986 tapahtumista. Se perustuu niiden tavallisten ihmisten haastatteluihin, jotka asuivat ja työskentelivät paikan päällä ja joista monet menehtyivät tai heidän omaisensa menehtyivät erilaisiin säteilysairauksiin pyrkiessään saamaan tilanteen hallintaan onnettomuuden jälkeen. Samalla kirja on kertomus virallisen Neuvostoliiton lähes täydellisestä avuttomuudesta tässä odottamattomassa tilanteessa.

Aleksijevitshin tapa koostaa kirjojaan on poikkeuksellinen. Hän on haastatellut eri vaiheissa aivan tavallisia ihmisiä niin Ukrainassa, Venäjällä kuin Valko-Venäjälläkin. Näistä lyhyistä haastatteluista hän on koonnut kustakin parin-kolmen sivun mittaisia tiivistelmiä, jotka antavat todellisuudesta aivan erilaisen kuvan kuin valtiojohtajien pitkät selostukset. Samalla hän tuo esiin sen, että Neuvostoliiton historian eri vaiheiden kuvaaminen vain maan johtajien näkökulmasta on sittenkin aivan erilainen kuin se todellisuus, jossa maan tavallinen kansa omana aikanaan joutui elämään. Hänen omaksumaansa tyyliä kutsutaan ns. yhteisöromaaniksi, joka kuvaakin neuvostotodellisuutta täysin erilaisella tavalla. Ja tietenkin on selvää, että vallanpitäjät eivät ole arvostaneet Aleksijevitshin tyyliä, vaan hän on elänyt viimeiset vuodet maanpaossa Berliinissä.

Aleksijevitshiltä on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi viisi teosta, joista jokaisella on oma aiheensa ja näkökulmansa, olkoonkin että kirjoitusmetodi niissä kaikissa on sama. Edellä mainittu kirja Tshernobylista ilmestyi vuonna 1997. Häneltä ilmestyi jo vuonna 1985 kaksi toiseen maailmansotaan liittynyttä teosta. Niistä ensimmäinen, nimeltään Sodalla ei ole naisen kasvoja kertoo toisen maailmansodan taisteluihin osallistuneista tavallisista neuvostonaisista ja heidän kokemuksistaan. Aleksijevitsh on itse kuvannut tätä vuonna 1988 suomeksi ilmestynyttä kirjaansa seuraavasti: ”En kirjoita sodan ja valtioiden historiaa vaan sellaisen pienen ihmisen historiaa, joka tavallisesta elämästä syöstynä tempautuu valtavan, eeppisen tapahtuman syövereihin.”

Toinen Aleksejevitshin vuonna 1985 ilmestynyt teos on nimeltään Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa. Suomeksi se on ilmestynyt vasta tänä vuonna. Kirjassa on tasan 100 tositarinaa siitä, mitä sota Saksaa vastaan merkitsi alle 15-vuotiaille lapsille, niille jotka jäivät armottoman sodan jalkoihin ja joista useimmat menettivät vanhempansa tai jonkun muun sukulaisensa. Kirjailija itse muistuttaa, että toisen maailmansodan jaloissa menehtyi miljoonia neuvostolapsia. Lapset kertovat omia kokemuksiaan ja muistojaan, jotka useissa tapauksissa liittyivät päivittäisen elämän huoliin ja murheisiin. Neuvostojohtajista kirjassa mainitaan vain Stalin, ja hänkin jää lasten mielissä varsin kaukaiseksi hahmoksi.

Toisenlaiseen, ja neuvostoyhteiskunnan kannalta aikoinaan varsin ajankohtaiseen aiheiseen Aleksejevitsh tarttuu kirjassaan Sinkkipojat. Se ilmestyi venäjäksi vuonna 1991 ja suomeksi vuonna 2023. Se on kirja Afganistanin sodasta, siitä miten Afganistania vuosina 1979-1989 miehittäneiden neuvostojoukkojen tavalliset sotilaat kokivat tehtävänsä siellä ja miten heihin suhtauduttiin siinä vaiheessa kun he palasivat takaisin kotiin ja yrittivät sopeutua normaaliin arkielämään. Heidän päivittäiset toimensa vihamielisessä ympäristössä ovat pitkälle samanlaiset kuin niillä amerikkalaisilla, jotka palasivat aikoinaan kotiin Vietnamin sodasta. Tänä päivänä venäläiset sotilaat on pakotettu rintamalle Ukrainaan, ja Afganistanin kokemukset tuntuvat olevan siellä pitkälle samanlaiset kuin 1980-luvun afgantsheilla.

Aleksijevitshin merkittävin teos on mielestäni kuitenkin vuonna 2013 venäjäksi ja vuonna 2018 suomeksi ilmestynyt 700-sivuinen tiiliskivi Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia. Se on samalla suurin syy sille että hänelle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. Satojen haastattelujen avulla hän kuvaa ensiksi maassa 1990-luvulla Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen koettua toivetta maailman pysyvästä muuttumisesta ja sitten sitä suurta pettymystä, jota 2000-luvun kehitys on ihmisille aiheuttanut. Jokaisen Venäjästä ja venäläisen yhteiskunnan tulevaisuudesta kiinnostuneen (ja huolestuneen) tulisi ehdottomasti lukea tämä teos. Erityisesti on syytä muistaa teoksen motto: ”Pahan voitosta maailmassa eivät ole ensi sijassa vastuussa sen sokeat toimeenpanijat vaan henkisesti valveutuneet hyvän palvelijat.” Tämä valitettava seikka näkyy tänä päivänäkin siinä tavassa, millä niin monet tavalliset venäläiset uskoen viralliseen propagandaan suhtautuvat Ukrainan sotaan.

Eri puolilla Eurooppaa käydään parhaillaan kasvavaa keskustelua siitä, millä tavoin Venäjään tulee suhtautua sitten kun Ukrainan sota on ohi. On tietenkin selvää, että jossain vaiheessa suhteiden normalisointi sen kanssa tulee käynnistää. Mutta yhtä selvää on myös se, että sodan jatkuessa nykyisen laajuisena millekään todelliselle lähentymiselle ja vuoropuhelulle ei ole tilaa. Se on tosiasia joka ei muutu, vaikka esimerkiksi Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on antanut monen suuntaisia lausuntoja siitä, miten Venäjän kanssa pitäisi tulevaisuudessa toimia. Mutta tässä kyse ei ole vain valtiollisten suhteiden järjestämisestä normaaleiksi, sillä Aleksijevitshin suomennetut kirjat osoittavat, että niin kauan kuin Venäjän tavallisten ihmisten menneisyydenhallinta (esimerkiksi Saksassa vastaava välttämätön muutos tehtiin heti toisen maailmansodan jälkeen nimikkeellä Vergangenheitsbewältigung) ei ole kunnossa, niin kauan puuttuvat myös normaalin kanssakäymisen paluun edellytykset.

Jyrki Iivonen