Jyrki Iivonen

LUKEMISSUOSITUS: KAKSIKYMMENTÄ 1900-LUVUN MERKITTÄVINTÄ KAUNOKIRJALLISTA TEOSTA

Julkaisin vuosi sitten kesällä tällä samalla foorumilla blogin, jossa kävin läpi kaksikymmentä minulle henkilökohtaisesti erityisen merkittävää tietokirjaa. Koska myös kaunokirjallisuudella on ihmisille usein suuri merkitys, keskityn tänä kesänä esittelemään kaksikymmentä merkittävintä 1900-luvulla ilmestynyttä kaunokirjallista teosta, jotka on julkaistu myös suomeksi. Ne on seuraavassa järjestetty kirjailijan sukunimen mukaiseen aakkosjärjestykseen. Lisäksi valinta on tehty siten, että yhdeltä kirjailijalta on otettu mukaan vain yksi teos. Esiteltävillä kirjoilla on ollut minulle erityisen suuri merkitys, mutta toivottavasti ne ovat tuottaneet nautintoa myös muille. Toivotan teille siis antoisia lukuhetkiä näiden sekä omien lempikirjojenne parissa.

Peter Bichsel, Lastentarinoita (Kindergeschichten), 1969.

Peter Bichsel (1935-2025) on Sveitsin tunnetuimpia nykykirjailijoita. Hänen tuotantonsa koostuu pääosin lyhyistä novelleista ja niiden kummallisista sankareista. Vuonna 1969 ilmestynyt Lastentarinoita sisältää seitsemän lyhyttä tarinaa eriskummallisista henkilöistä ja tapahtumista. Tarinat ovat toisaalta humoristisia mutta samalla myös erittäin vakavamielisiä. Oma suosikkitarinani on nimeltään ”Amerikkaa ei ole olemassa”. Se kertoo Espanjan kuninkaan hovissa 1400-luvun lopussa eläneestä Colombinista, joka pakenee viikkokausiksi metsään ja palattuaan sieltä kertoo kuninkaalle löytäneensä uuden maan. Kuningas päättää lähettää Amerigo Vespucci -nimisen miehen tarkastamaan, että tuollainen maa on todellakin olemassa. Ja kuinka ollakaan, kun hän palaa takaisin, hän vahvistaa kyseisen uuden maan olemassaolon. Sen jälkeen sukupolvi toisensa jälkeen matkustaa käymään tuossa Amerikaksi kutsutussa uudessa maassa ja palatessaan sieltä kertovat erilaisia tarinoita siitä, mitä kaikkea sieltä löytyy. Todellisuudessa he kuitenkin vain piiloutuvat vähäksi aikaa jonnekin ja jatkavat tarinoiden kertomista sukupolvesta toiseen, sillä todellisuudessa ”Amerikkaa ei ole olemassa”.

Raymond Chandler, Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye), 1953.

Yhdysvaltalainen Raymond Chandler (1888-1959) oli salapoliisi- ja rikoskirjallisuuden suuri uudistaja ja nykyaikaistaja, eräänlainen oman genrensä Ernest Hemingway, uudistaja ja uusien näkökulmien esiinnostaja. On sanottu, että hän toi rikokset yläluokkaisesta kartanomiljööstä suurkaupunkien kujille, osaksi alamaailmaa missä elämän perusehdot olivat täysin toisenlaiset. Rikoskirjojen lisäksi hän työskenteli Hollywoodissa arvostettuna elokuvakäsikirjoittajana. Kaikissa hänen rikosromaaneissaan päähenkilönä on yksityisetsivä Philip Marlowe.

Chandler siirtyi rikoskirjallisuuden pariin vasta täytettyään 50 vuotta. Hän ehti vajaassa kahdessa vuosikymmenessä kirjoittaa seitsemän täysimittaista romaania, joista ensimmäinen oli vuonna 1939 ilmestynyt Syvä uni (The Big Sleep). Itse nostaisin hänen kirjoistaan ykköseksi kuitenkin vuonna 1954 julkaistun teoksen Pitkät jäähyväiset (The Long Good-bye). Hän kuvaa realistisesti Los Angelesin oloja, maailmaa jossa hyvän ja pahan raja-aita on häilyvä, missä paha ei aina, joskin usein, saa kuitenkin lopulta palkkansa. Ei kaiken kaikkiaan ole mikään ihme, että hänen tuotantonsa on kääntynyt niin hienolla tavalla myös valkokankaalle.

Umberto Eco, Ruusun nimi (Il nome della rosa), 1980.

Italialainen Umberto Eco (1932-2016) oli taustaltaan tiedemies, Bolognan yliopiston semiotiikan professori ja yksi oman tieteenalansa suurimpia auktoriteetteja. Kirjailija hänestä tuli vasta varsin kypsässä iässä. Hänen ensimmäinen ja tärkein romaaninsa oli vuonna 1980 ilmestynyt Ruusun nimi, jossa hänen tieteellinen kokemuksensa on saanut kaunokirjallisen muodon. Teos kertoo yhden viikon mittaisesta tapahtumaketjusta marraskuussa 1327 italialaisessa luostarissa. Teos on yhtäältä erittäin asiantunteva teologinen tutkimus katolisen kirkon sisäisistä kiistoista ja toisaalta taitavasti koostettu salapoliisikertomus poikkeavassa ympäristössä. Siinä on runsaasti latinankielisiä sitaatteja, joita ei kuitenkaan tarvitse pelätä.

Tällä kirjallaan Eco loi perustan uudentyyppiselle genrelle, jossa tutkitaan tieteen ja historian rajamaille sijoittuvista ilmiöistä. Yksi hänen tunnetuimpia seuraajiaan on ollut amerikkalainen Dan Brown teoksellaan Da Vinci koodi. Umberto Eco on kuitenkin ollut alan kiistaton primus inter pares, paras vertaistensa joukossa. Se ilmenee Ruusun nimen lisäksi myös hänen monissa muissa romaaneissaan, jotka kaikki ovat lukemisen arvoisia.

Graham Greene, Loppuun palanut (A Burnt-Out Case), 1961.

Graham Greene (1904-1991) on englantilainen kirjailija, jolla on ollut poikkeuksellisen laaja ja moni-ilmeinen tuotanto. Hän kirjoitti niin romaaneja ja novelleja kuin myös näytelmiä. Hän käsitteli monista niissä erilaisia moraalisia ongelmia, mutta sen lisäksi hän julkaisi useampia teoksia, joita voidaan kutsua nykyaikaisiksi vakoiluromaaneiksi. Tunnetuimmat niistä ovat Kolmas mies, Miehemme Havannasa ja Hiljainen amerikkalainen. Uuden sukupolven edustajista Greene on toiminut erityisen tärkeänä esikuvana toiselle brittiläiselle mestarille John Le Carrelle.

Greenen laajasta tuotannosta olen päätynyt pitämään hänen erityisesti maininnan arvoisena romaanina vuonna 1961 ilmestynyttä teosta Loppuun palanut. Se kertoo maailmankuulusta arkkitehdistä, joka elämäänsä kyllästyneenä matkustaa Kongoon löytääkseen elämänsä uudelleen. Hän asettuu kaukaiseen spitaalisten asuttamaan kylään, mutta ei kulu pitkäkään aika, kun hänen henkilöllisyytensä paljastuu ja johtaa lopulta traagisiin seurauksiin.

Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat (For Whom the Bells Toll), 1940.

Ernest Hemingway (1899-1961) on yksi 1900-luvun merkittävimmistä amerikkalaisista kirjailijoista. Hän kirjoitti suuren määrän mestariromaaneja sekä lukuisia lyhyitä tarinoita, jotka ovat vaikuttaneet syvästi hänen jälkeensä tulleisiin kirjailijasukupolviin. Vaikka Hemingway oli monella tapaa perusyhdysvaltalainen, suuntautui hänen mielenkiintonsa maansa rajojen ulkopuolelle. Hän kirjoitti Ranskasta, Espanjasta, Afrikasta ja myöhempinä vuosinaan Kuubasta, missä hän myös asui pitkään. Hän sai vuonna 1954 kirjallisuuden Nobel-palkinnon Espanjan sisällissotaan sijoittuneesta romaanistaan Kenelle kellot soivat.

Hemingway tarkasteli kyseisessä teoksessaan Espanjan sisällissotaa kiihkottomasti mutta samalla myös korostaen sen liittymistä laajempaan maailmantilanteeseen. Kirjan moton hän oli ottanut 1600-luvulla vaikuttaneelta englantilaiselta runoilijalta John Donnelta: ”Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsessään; jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa; jos meri huuhtaisee mukaansa maakimpaleen, niin Eurooppa pienenee vastaavasti.”

Espanjan sisällissota vuosina 1936-1939 oli osa laajaa Euroopan murrosta, joka päättyi lopulta toiseen maailmansotaan. Hemingway käsittelee sitä sekä espanjalaisten itsensä kuin siihen osallistuneiden ulkomaisten vapaaehtoisten näkökulmasta. Hän ei kuitenkaan nosta kirjansa pääosaan sotaan osallistuneiden poliittisia vakaumuksia vaan pikemminkin sen, miten sota vaikuttaa yksittäisten ihmisten ajatteluun ja toimintaan. Tyylillisesti teos jatkaa Hemingwayn jo 1930-luvun teoksissaan omaksumaa linjaa ja nostaa hänet yhdeksi parhaimmista aikakauden kirjailijoista.

Hermann Hesse, Lasihelmipeli (Das Glasperlenspiel), 1943.

Tässä blogissa esiteltävät teokset ovat kaikki omalla tavallaan tärkeitä eikä niitä ole syytä laittaa mihinkään paremmuusjärjestykseen. Siltä voidaan sanoa, että jos joutuisin yksin autiolle saarelle ja saisin ottaa sinne mukaan vain yhden ainoan kirjan, tuo teos olisi saksalaisen kirjailijan Hermann Hessen (1877-1962) pääteos, vuonna 1943 ilmestynyt Lasihelmipeli, teos jota hän kirjoitti yli kymmenen vuoden ajan, jolloin hän oli jo muuttanut Saksasta Sveitsiin, sen jälkeen kun hänen teoksensa olivat joutuneet natsien mustalle listalle. Teoksessa heijastuvat niin Hessen huoli silloisesta maailmantilanteesta kuin hänen pitkäaikainen kiinnostuksensa itämaiseen filosofiaan. Myös musiikilla on tässä teoksessa tärkeä rooli.

Lasihelmipeli kuvaa maailmaa jossain vaiheessa 2000-luvun puolella, taantuneena vuosia kestäneiden suurten sotien jälkeen. Tapahtumapaikkana on Kastilia-niminen ”pedagoginen maakunta”, jossa eletään kuin myöhäiskeskiaikaa ja uuden ajan alkua muistuttavissa oloissa luostarimaisten instituutioiden asettamien tiukkojen sääntöjen mukaan. Varsinaisen romaanin loppuun on liitetty kolme erillistä elämäntarinaa sekä joukko runoja, joita sittemmin on lainattu ja sävelletty lauluiksi ja joista mm. Vesa-Matti Loiri teki aikanaan kokonaisen lp-levyn. Runossa Vaiheet tiivistyy Hessen oma maailmankatsomus kenties kaikkein selvimmin:

”Jokainen kukka kuihtuu, vanhuudeksi

lakastuu nuoruus. Tuokion vain kukkii

elämän joka vaihe, hyve, totuus,

vain aikaansa, ei ikuisuutta varten.

Kun kutsuu elämä, siis, sydän, valmis

taas ole jäähyväisiin, uuteen alkuun.

Iloiten lähde, nurkumatta katko

siteesi entiseen, päin uutta riennä.

On lumousta joka matkaan lähtö,

se auttaa elämään, se meitä suojaa.”

Tove Jansson, Taikatalvi (Trollvinter), 1957.

Tove Jansson (1914-2001) on Mika Waltarin ohella kansainvälisesti luetuin ja tunnetuin suomalaiskirjailija. Hän ei ansioitunut pelkästään kirjailijana vaan myös taidemaalarina ja sarjakuvapiirtäjänä. Erityisesti hänet tunnetaan kuitenkin Muumi-kirjojen kirjoittajana ja kuvittajana. Ensimmäiset muumikirjat ilmestyivät ruotsinkielisinä 1940-luvulla ja ne suomennettiin nopeasti. Muumikirjat olivat vuodesta 1957 lähtien minun omia suosikkejani. Sukelsin niiden maailmaan heti sen jälkeen kun olin käynyt läpi ruotsalaisen Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntä -kirjat. Ensimmäinen lukemani muumikirja oli Taikatalvi, joka taitaa edelleen olla suosikkini Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan ohella.

Muumipeikon erikoisesta perheestä ja seikkailuista kertovat kirjat avasivat minulle juuri lukemaan oppineelle itse asiassa tien kaunokirjallisuuden maailmaan. Niiden filosofinen lataus ei tietenkään avautunut alle 10-vuotiaalle lapselle, mutta tarinoiden henkilöt tulivat omine erityispiirteineen kyllä tutuiksi. Useat lukijasukupolvet ovat päässeet kurkistamaan noiden sympaattisten ja jotenkin niin tuttujen olentojen maailmaan. Ja aikuisena on voinut löytää myös Tove Janssonin vakavamielisemmät teokset, mm. kansainvälistä mainettakin niittäneet Kesäkirja (Sommarboken) -teoksen siitä tehdyn elokuvan kautta.

Jaan Kross, Keisarin hullu (Keisri hull), 1978.

Virolainen kirjailija ja runoilija Jaan Kross (1920-2007) on ollut eteläisen naapurimaamme merkittävin vaikuttaja, jolla on ollut laaja lukijakunta myös täällä Suomessa. Hänen jäämisensä ilman kirjallisuuden Nobel-palkintoa on mielestäni ollut käsittämätöntä. Krossin kirjoitustyyli on ollut historiallinen; hän on tuotannossaan käynyt läpi Viron keskeisiä vaiheita myöhäisestä keskiajasta aina sen itsenäisyyden palautumiseen 1990-luvulla saakka. Myös Krossilla on ollut useampia teoksia, jotka olisi voitu ottaa viime vuosisadan merkittävimpien kaunokirjallisten teosten joukkoon, esimerkiksi Pietarin tiellä, Professori Martensin lähtö ja jo 1970-luvulla julkaistu yli 1200-sivuinen Uppiniskaisuuden kronikka. Varsinkin ne kirjat, jotka kuvaavat Viron kohtaloa neuvostovallan alla, ovat meille suomalaisille opettavaisia, onhan niiden maailma sellainen, joka lähes 100 vuotta sitten olisi voinut koitua myös meidän omaksi kohtaloksemme.

Oma valintani on kuitenkin päätynyt Krossin ensimmäiseen suomennettuun teokseen, vuonna 1978 ilmestyneeseen teokseen Keisarin hullu, jossa tarkastellaan Viron ja Venäjän välistä suhdetta tsaari Aleksanteri I:n kauden kautta, aikana jolloin Viro oli kenties kaikkein kiinteimmin Venäjään liitetty maakunta. On kuitenkin muistettava, että Krossilta on suomennettu lähes 20 eri aikakausia kuvaavaa teosta, jotka läpikäymällä pääsee sisälle Viron kansan koko historiaan.

Stanislaw Jerzy Lec, Vastakarvaan. Siistimättömiä mietelmiä, 1959-1966.

Stanislaw Jerzy Lec (1909-1966) oli Neuvostoliiton valvomassa Puolassa elänyt kirjailija, joka usein yhden lauseen mittaisissa aforismeissa arvosteli ankarasti kotimaansa poliittisia ja yhteiskunnallisia oloja. Hän syntyi Lwowin kaupungissa (nykyisin osa Ukrainaa), vietti nuoruutensa Wienissä, joutui maailmansodan aikana suljetuksi keskitysleiriin paeten sieltä ja toimi useampia vuosia maanalaisessa vastarintaliikkeessä. Sodan jälkeen hän muutti pariksi vuodeksi Israeliin mutta palasi vuonna 1952 takaisin Puolaan ryhtyen kirjoittamaan aforismejaan ja kääntämään mm. klassista saksalaista kirjallisuutta puolaksi. Vaikka Lecin poliittiset kokemukset olivat moninaiset, voidaan hänet kuitenkin nähdä ennen muuta sosialistisen Puolan kriitikkona. Hän toki välttyi pahimmilta rangaistuksilta, mutta koki silti moninaisia vaikeuksia yrittäessään saada aforismejaan julkaistuiksi. Onneksi niin kuitenkin kävi, sillä ne puhuttelevat omalla tavallaan myös 2020-luvun suomalaisia lukijoita.

Lecin aforismit ovat lähtökohtaisesti terävän kriittisiä mutta samalla yleisinhimillisiä, politiikan erilaiset raja-aidat ylittäviä. Seuraavassa niistä muutamia esimerkkejä. ”Moni aikansa edelle kiiruhtanut on joutunut odottelemaan sitä kerrassaan epämukavassa paikassa.” ”Lukutaidottoman täytyy sanella.” ”Älä sahaa poikki oksaa jolla istut ellei sinua aiota hirttää siihen.” ”Kun ihmissyöjä syö veitsellä ja haarukalla – onko se edistystä?” ”Että hän kuoli ei vielä todista että hän eli.” ”Aina tulee olemaan eskimoita jotka neuvovat Kongon alkuasukkaille miten menetellä helteen tullen.” ”Roviot eivät valaise pimeyttä.” ”Onnellinenkin loppu on vain loppu.” ”Moni joka on yrittänyt valaista on nostettu lyhtypylvääseen.” ”Kahlitut kädet eivät voi taputtaa.”

Edgar Lee Masters, Spoon River antologia (Spoon River Antology), 1915.

Edgar Lee Masters (1869-1950) oli lakimieskoulutuksen saanut amerikkalainen kirjailija, joka kirjoitti runoja, näytelmiä ja elämänkertoja. Jälkimaailma tuntee hänet yhdestä ainoasta teoksesta, vuonna 1915 ilmestyneestä ja vuonna 1947 suomennetusta runokokoelmasta Spoon River Antology. Teoksen rakenne on nerokas. Lee Masters avaa siinä Spoon Riverin hautausmaan hautakivissä olevia tekstejä. Kokoelmassa on mukana kaikkiaan 212 kuollutta henkilöä, jotka kertovat totuudenmukaisesti omista elämistään pikkukaupungin julkisivun takana. Monet heistä olivat helposti tunnistettavissa, minkä vuoksi hän ei ollut kotikaupungissaan kaikkein suosituin henkilö. Kirjallisuuden historiaan Lee Masters on kuitenkin jäänyt realistina yhtenä 1900-luvun runouden kaikkein merkittävimmistä hahmoista.

Ursula K. Le Guin, Osattomien planeetta (The Dispossessed. An Ambiguous Utopia), 1974.

Yhdysvaltalainen Ursula K. Le Guin (1929-2018) kuuluu 1900-luvun tieteiskirjallisuuden kaikkein keskeisimpiin hahmoihin. Hän aloitti kirjallisen uransa 1950-luvulla ja sen tuottoisin vaihe sijoittui 1970-luvulle, jolloin hänen merkittävin teoksensa Osattomien planeetta ilmestyi. Le Guinin lähestymistapaa on kuvattu antropologiseksi, ja antropologia onkin ollut hänen koulutuksellinen taustansa, mikä näkyykin hyvin hänen kaikessa tuotannossaan. Le Guinin lähes koko kaunokirjallinen tuotanto (noin 40 teosta) on ilmestynyt melkein kokonaan myös suomeksi.

Hänen vuonna 1974 ilmestyneessä romaanissaan Osattomien planeetassa on kyse ideologian (vallitsevan todellisuuden ja ajattelun) ja utopian (kuvitelman siitä millainen maailman pitäisi olla) välisestä sovittamattomasta ristiriidasta. Romaanissa kuvataan kahta erilaista maailmaa, joista toinen on kapitalistinen (Urras) ja toinen anarkistis-kommunistinen (Anarres), joiden välinen suhde muistuttaa kylmän sodan maailmaa. Kirjan päähenkilö on anarresilainen tiedemies, joka siirtyy urrasilaiseen tutkimuslaitokseen saattaakseen tieteellisen tutkimuksensa päätökseen. Kahden talousjärjestelmän välisen raja-aidan ylittäminen osoittautuu kuitenkin odotettua vaikeammaksi.

Eino Leino, Kangastuksia, 1902.

Eino Leinoa voi ja täytyy perustellusti pitää Suomen kansallisrunoilijana ajallisesti suhteellisen lyhyeksi jääneestä elämästään huolimatta. Hän syntyi vuonna 1878 ja kuoli vain 47-vuotiaana vuonna 1926. Hän ehti kuitenkin laajalla tuotannollaan tehdä pysyvän jäljen Suomen kirjallisuuteen. Hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vuonna 1896. Runojen lisäksi hän kirjoitti romaaneja ja elämänkerrallisia tekstejä ja käänsi monia maailmankirjallisuuden helmiä suomeksi. Hän seurasi tarkkaan suomalaisen yhteiskunnan kehitystä ja teki sitä koskevia tarkkoja havaintoja. Päivänpolitiikkakaan ei ollut hänelle vieras alue.

Olen nostanut tähän kirjoitukseeni hänen vuonna 1902 ilmestyneen kokoelmansa Kangastuksia, lähinnä siksi että siinä on mukana eräitä hänen kenties kaikkein koskettavimpia runojaan. Ne ovat yhtäältä kovin synkkiä ja surumielisiä, mutta samalla myös kauniita ja koskettavia. Lapin kesässä Leino suree isänmaansa kohtaloa verraten sitä muuttolintuihin, jotka syksyisin poistuvat täältä: ”Havisten halki ilman lentäkäätte! Tekoja luokaa, maita valaiskaa! Mut talven poistuneen kun täältä näätte, ma rukoilen, ma pyydän, palatkaa.” Väinämöisen laulussa Leino taas kirjoittaa: ”Ei iloja monta ihmislapselle suotu: Yks kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. Kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.” Ja Jumalien keinussa runoillaan: ”Kuka keinussa jumalien keinuu, ei hällä elon aika pitkä ole. Syyn, syyttömyyden hän huiput nähköön – sitten tulkohon tumma yö.”

Todettakoon että Vesa-Matti Loirilta on ilmestynyt neljän LP-levyn verran erityisesti häntä varten sävellettyjä Leinon runoja. Niitä kannattaa todellakin kuunnella.

Thomas Mann, Taikavuori (Der Zauberberg), 1924.

Thomas Mann (1875-1955) on Hermann Hessen rinnalla toinen 1900-luvun suurista saksalaisista kirjailijoista. He molemmat saivat Nobelin palkinnon ja edustavat laajaa saksalaista sivistystä. Lisäksi he molemmat joutuivat Hitlerin noustua valtaan jättämään kotimaansa ja muuttamaan Sveitsiin. Mannin maine perustuu erityissti kolmeen suureen romaaniin, jotka ovat Buddenbrookit (1901), Taikavuori ja Tohtori Faustus (1947). Erittäin tunnettu on myös hänen novellinsa Kuolema Venetsiassa (1912). Ensimmäinen romaaneista kertoo lyypekkiläisen kauppiassuvun noususta ja tuhosta ja kolmas taitelijasta, joka myy sielunsa paholaiselle maallista kunniaan saadakseen. Mannille myönnettiin Nobelin palkinto vuonna 1929.

Taikavuori ilmestyi vuonna 1924 ja on näistä Mannin kolmesta teoksesta kiistatta kaikkein kunnianhimoisin. Siinä hän kuvaa eurooppalaisen sivistyneistön kipuilua ensimmäisen maailmansodan synnyttämässä uudessa maailmassa. Tarina on sijoitettu Alpeilla sijaitsevaan keuhkotautiparantolaan, jonka asukkaiden kesken käydään usein kiivaitakin maailmankatsomuksellisia keskusteluja. Niissä ovat erityisesti vastakkain vanhan Euroopan (ja Saksan) perinteinen ajattelu sekä toisaalta uutta Eurooppaa ja radikaalia ajattelua edustavat vallankumoukselliset. Teos antaa kattavan yleiskuvan maailmansotien välisen ajan ajattelusta ja vastakohtaisuuksista, kuvan jossa koko ajan on mukana myös kuolema, niin yksilöiden kuin maailmankatsomustenkin.

George Orwell, Vuonna 1984 (Nineteen-Eightyfour), 1949.

Brittiläisen kirjailijan George Orwellin (1903-1950) dystopia Vuonna 1984 on maailman kaikkein tunnetuimpia pessimistisiä ihmiskunnan tulevaisuuden kuvauksia. Se ilmestyi vuonna 1949, jolloin toisen maailmansodan päättymistä seurannut usko tulevaisuuteen oli jo muutamassa vuodessa ehtinyt muuttua synkäksi arvioksi siitä, mihin suuntaan maailma oli alkanut kehittyä. Teos kuvaa tulevaisuuden totalitaristista valtiota, jossa kiistatta on monia silloisen Neuvostoliiton piirteitä.

Orwell oli vielä ennen toista maailmansotaa vakaumuksellinen kommunisti, mutta ei stalinilainen vaan trotskilainen. Hän osallistui 1930-luvulla Espanjan sisällissotaan ja siellä pettyi katkerasti Stalinin toimintaan. Neuvostoliiton sisäiset puhdistukset vuosina 1936-1939 sekä maailmansotaa seurannut Itä-Euroopan alistaminen sai hänet kirjoittamaan kaksi keskeisintä teostaan, joissa molemmissa oli sama teema – Stalinin Neuvostoliiton häikäilemättömän toiminnan paljastaminen. Vuonna 1984 -teoksen rinnalla tätä samaa teemaa käsitteli myös heti maailmansodan päätyttyä vuonna 1945 ilmestynyt Eläinten vallankumous,kaikkien aikojen alastomin ja samalla myös kaikkein osuvin kuvaus Stalinin hirmuvallasta.

Salman Rushdie, Keskiyön lapset (Midnight’s Children), 1981.

Intialais-englantilainen Salman Rushdie kuuluu merkittävimpiin kirjailijoihin, jotka kirjoittavat edelleen aktiivisesti. Hän syntyi vuonna 1947 Mumbaissa mutta muutti jo teini-ikäisenä Englantiin. Hän opiskeli Cambridgen yliopistossa ja työskenteli valmistuttuaan mainosalalla. Hänen ensimmäinen romaaninsa Grimus ilmestyi vuonna 1975, mutta varsinaisen läpimurtonsa hän teki vuonna 1981 ilmestyneellä romaanillaan Keskiyön lapset, josta hän sai aikoinaan Booker-palkinnon. Kirja kertoo miehestä joka syntyi samalla keskiyön hetkellä jolloin Intia vuonna 1947 itsenäistyi. Rushdien edustama ’maaginen realismi’ tekee hänen kirjastaan (ja myös hänen myöhemmin julkaistuista teoksistaan) poikkeuksellisen mielenkiintoisen.

Rushdien kaikkein tunnetuin romaani on kuitenkin ollut hänen neljäs romaaninsa, vuonna 1988 ilmestynyt Saatanalliset säkeet (The Satanic Verses), johon hän sai inspiraation profeetta Muhamedin elämästä. Ääri-islamilaiset ryhmät kokivat kirjan karkeaksi jumalanpilkaksi, minkä vuoksi Iranin silloinen hengellinen johtaja Ruhollah Khomeini antoi sille fatwan, jonka mukaan Rushdien surmaaminen oli jokaisen muslimin velvollisuus. Häntä ja hänen teoksensa kääntäjiä kohtaan tehtiin useita murhayrityksiä, viimeisin vuonna 2022, jolloin hän haavoittui vakavasti. Rushdielta on tähän mennessä julkaistu suomeksi jo puolentoista kymmentä teosta.

Boris Pasternak, Tohtori Zhivago, 1957.

Neuvostoliittolaiselle kirjailijalle ja runoilijalle Boris Pasternakille (1890-1960) myönnettiin vuoden 1958 Nobelin kirjallisuuspalkinto. Siitä ei hänelle muodollisesti ollut suurtakaan iloa, koska Neuvostoliiton vallanpitäjät tuomitsivat palkinnon aikakauden hengen mukaisesti neuvostovastaiseksi provokaatioksi. Pasternakille itselleen taas tehtiin selväksi, että jos hän matkustaisi noutamaan palkintoa Ruotsista, häntä ei enää koskaan päästettäisi takaisin kotimaahansa. Niinpä hänen oli pakko kieltäytyä ottamasta palkintoa vastaan, ja hän joutui elämään viimeiset vuotensa vallanpitäjien hänelle määräämässä eristyksessä.

Neuvostoliitossa Pasternak on tunnettu parhaiten ennen muuta runoilijana, ja myös Zhivagon yhteyteen on liitetty näytteitä hänen runoistaan. Kansainväliselle yleisölle hän oli kuitenkin ennen muuta romaanikirjailija. Hän syntyi Moskovassa vuonna 1890 juutalaisperheeseen, opiskeli Venäjän lisäksi Saksassa ja aloitti uransa runoilijana ensimmäisen maailmansodan aikana. Hänen pääteoksensa kertoo tohtori Zhivagosta ja se julkaistiin alkujaan Italiassa vuonna 1957, olkoonkin että hän oli kirjoittanut sitä jo 1910-luvulta lähtien. Neuvostoliitossa teos julkaistiin vasta perestroikan kaudella vuonna 1988. Kirjan päähenkilö Juri Zhivago on huonosti neuvostoyhteiskuntaan sopeutuva lääkäri, joka seuraa uuden järjestelmän rakentumista ulkopuolisen silmin. Mainittakoon, että teoksen pohjalta valmistui samanniminen yhdysvaltalainen elokuva, jonka Siperiaan sijoittuvia tapahtumia kuvattiin Suomen talvessa (mm. Joensuussa ja Rovaniemellä).

Aleksandr Solzhenitsyn, Syöpäosasto (Rakovyj korpus), 1968.

Aleksandr Solzhenitsyn (1918-2008) oli Boris Pasternakin rinnalla toinen neuvostokirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1970 ja sai maksaa siitä kotimaassaan kovan hinnan. Toisin kuin Pasternak, Solzhenitsyn joutui palkinnon myöntämisen jälkeen karkotetuksi Venäjältä ja onnistui palaamaan takaisin vasta seitsemäntoista vuotta myöhemmin. Solzhenitsyn opiskeli matematiikkaa ja osallistui toiseen maailmansotaan. Hänet pidätettiin vuonna 1945 syytettynä neuvostovastaisesta agitaatiosta ja tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi työleirille. Hänet sijoitettiin Moskovan lähistölle eroisvankilaan, jossa pakkotyö tarkoitti tieteellistä tutkimusta. Hänen ensimmäinen romaaninsa Ivan Denisovitshin päivä kuvasi vankileirielämää ja se ilmestyi vuonna 1962. Hänen seuraavat romaaninsa Syöpäosasto (1968) ja Ensimmäinen piiri (1969) julkaistiin ulkomailla.

Solzhenitsynin saatua Nobel-palkinnon viranomaisten painostus häntä kohtaan kasvoi. Koska hän ei enää saanut teoksiaan julkaistuiksi Neuvostoliitossa, antoi hän suostumuksensa sille, että hänen pääteoksenaan pidetty, vankileirien elämää kuvaava teos Vankileirien saaristo ilmestyi Ranskassa vuonna 1973. Vain kuusi viikkoa sen jälkeen hänet vangittiin ja karkotettiin Neuvostoliitosta. Teos ilmestyi Venäjällä vasta vuonna 1989, ja viisi vuotta myöhemmin Solzhenitsyn sai luvan palata takaisin Moskovaan suurena sankarina.

Viimeisinä vuosinaan Solzhenitsynistä kiehkeytyi kiivas venäläismielinen nationalisti, joka arvosteli voimakkain sanoin sekä neuvostojärjestelmää että länsimaita.

J. R. R. Tolkien, Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings, 3 vols), 1954-1955.

John Ronald Reuel Tolkien (1892-1973) on englantilainen kirjailija ja tiedemies, joka työskenteli Oxfordin yliopiston englannin kielen professorina. Hän on tullut erityisen kuuluisaksi kolmiosaisesta pääteoksestaan Taru sormusten herrasta, joka on kuvitteelliseen maailmaan sijoittuva fantasiaromaani. Se julkaistiin alkujaan vuosina 1954-1955. Siinä kuvatulla Keski-Maalla on täysin oma maantieteensä, historiansa ja kielensä, jonka luomisessa hän sai inspiraatiota myös Kalevalasta ja suomen kielestä (Tolkienin kesken jäänyt esikoisteos oli nimeltään Kullervon tarina (The Story of Kullervo). Tolkienia pidetäänkin perustellusti nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden isänä.

Tolkienin laaja kirjallinen tuotanto on antanut aiheen monenlaisille ja aina joskus myös ristikkäisille tulkinnoille. Varsinkin Sormuksen herrassa on nähty viitteitä sen kirjoittamisajan todellisiin ilmiöihin, erityisesti toiseen maailmansotaan. Tolkien itse on kuitenkin torjunut tällaiset väitteet. Tosiasia kuitenkin on, että hänen teostensa teemat ovat yleismaailmallisia ja ajattomia. Voi olla, että Tolkienin luoma hobittien maailma örkkeineen ja keijuineen ja muine hahmoineen on puhdas mielikuvituksen tuote, mutta sieltä löytyy monia piirteitä, jotka kuuluvat myös 2000-luvun maailmaan. Tolkienin mainetta ovat entisestään vahvistaneet monet hänen teostensa pohjalta tehdyt moneen kertaan palkitut elokuvat.

Kurt Vonnegut, Äiti yö (Mother Night), 1961.

Yhdysvaltalainen kirjailija Kurt Vonnegut (1922-2007) kuului 1960-luvulta lähtien ns. beat-sukupolven suuriin suosikkeihin. Hänen kirjansa olivat sarkastinen yhdistelmä satiiria, tieteiskirjallisuutta ja anarkistista yhteiskuntakritiikkiä. Hän syntyi vuonna 1922 amerikansaksalaiseen perheeseen, osallistui toiseen maailmansotaan, joutui saksalaisten sotavangiksi ja oli todistamassa Dresdenin suurpommituksia helmikuussa 1945. Sodan jälkeen he teki aluksi normaaleja toimistotöitä, mutta alkoi 1950-luvun alussa elättää itseään kirjoittamalla ja opettamalla. Hänen pääteoksenaan pidetään vuonna 1969 ilmestynyttä kirjaa Teurastamo 5 (Slaghterhouse Five), joka kertoo hänen kokemuksistaan sotavankina Dresdenissä. Itse olen nostanut hänen merkittävimmäksi teoksekseen kuitenkin vuonna 1961 ilmestyneen Äiti yön. Vonnegutilta on suomennettu kaikkiaan neljätoista romaania ja kaksi esseekokoelmaa.

Äiti yö liittyy temaattisesti yhteen samaan aikaan käynnissä olleeseen natsijohtaja Adolf Eichmanninoikeudenkäyntiin Jerusalemissa. Eichmannin tapaan kirjan päähenkilö Howard Campbell istuu Jerusalemissa oikeudenkäyntiään ja kirjoittaa muistiin elämänsä eri koukeroita. Campbell ei Eichmannin tapaan ole kuitenkaan peruskestävä natsi vaan kaksoisagentti, joka propagandapäällikkö Josef Goebbelsin apulaisena itse asiassa välittää koko ajan salaa viestejä liittoutuneille. Hän ei kuitenkaan halua myöntää rooliaan liittoutuneiden palveluksessa vaan alistuu häntä kohtaan esitettyihin syytöksiin. Vonnegut on tiivistänyt romaanin opetuksen seuraavasti: ”Ihminen on se miksi hän tekeytyy ja siksi on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.”

Mika Waltari, Johannes Angelos, 1951.

Mika Waltari (1906-1977) julkaisi 1920-luvun ja 1970-luvun välisenä aikana valtavan määrän kirjallisuutta: historiallisia romaaneja, aikalaiskuvauksia, matkakertomuksia, salapoliisiromaaneja, satuja, sarjakuvia ja novelleja. Hän on ollut myös kansainvälisesti menestynein suomalainen kirjailija, ainoa heistä, joka on esimerkiksi noussut Yhdysvalloissa kirjojenmyyntitilastoissa kärkipaikalle. Waltari oli ennen muuta historian suurten murrosaikojen kuvaaja. Hän haki suurten romaaniensa tapahtumaympäristön niin muinaisesta Egyptistä, etruskien maailmasta, Rooman valtakunnan suuruudenajoista, Bysantin valtakunnan tuhosta ja 1500-luvun Euroopasta. Kaikkien näiden teosten yhtenä teemana on ollut yksittäinen ihmisen tapahtumien myllerryksessä.

Yksi Waltarin merkittävistä historiallisista teoksista on vuonna 1952 ilmestynyt Bysantin tuhoa ja turkkilaisen islamilaisuuden leviämistä kuvaava Johannes Angelos, jossa seurataan päivä kerrallaan Bysantin lopullista tuhoa muutaman kuukauden aikana vuosina 1452-1453, jolloin Turkin sulttaanin joukot valloittivat Konstantinopolin ja muuttivat sen Istanbuliksi, maailman ainoaksi kahdessa maanosassa sijaitsevaksi miljoonakaupungiksi ja islamilaisen ajattelun keskukseksi. Teos ei ole niittänyt yhtä laajaa suosiota kuin Sinuhe egyptiläinen, mutta on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen.+++

Jyrki Iivonen