Jyrki Iivonen
VENÄJÄN TULEVAISUUS ON EDELLEEN HÄMÄRÄN PEITOSSA
Puolustusministeriö, sisäministeriö ja ulkoministeriö ovat valmistelleet jälleen uuden virkamies- ja asiantuntijayhteistyönä laaditun lähes 150-sivuisen raportin Venäjän tulevaisuudet (Puolustusministeriön julkaisuja 2026:5). Siinä arvioidaan, mihin suuntaan Venäjä voisi olla kehittymässä vuoteen 2045 mennessä. Raportti on vapaasti luettavissa puolustusministeriön verkkosivuilta. Kyseessä on jo neljäs vastaava raportti, ja niitä on tuotettu tasaisin väliajoin 2000-luvun alusta lähtien. Raporteissa ei olla määritelty yksiselitteisesti sitä, mikä Venäjästä on suurimmalla todennäköisyydellä tulossa vaan pikemminkin hahmoteltu skenaariomenetelmän avulla Venäjän mahdollisia tulevaisuuksia.
Olin aikoinaan laatimassa valtionhallinnon kahta ensimmäistä yhteisraporttia (Haasteiden Venäjä vuonna 2008 ja Muutosten Venäjä vuonna 2012), joten olen tutustunut tähän uusimpaan tuotokseen erityisen suurella mielenkiinnolla. Lisäksi olin jo vuosina 1991-1992 mukana ulkopoliittisen instituutin vastaavanlaisessa projektissa Venäjän kehitysvaihtoehdoista 1990-luvulla. (Ks. Yearbook of Finnish Foreign Policy, Finnish Institute of International Affairs, Helsinki, 1992) Tuolloin, kohta 35 vuotta sitten, päädyttiin viiteen eri skenaarioon jotka olivat: silloisen kaoottisen tilanteen säilyminen enemmän tai vähemmän muuttumattomana, Venäjän fragmentoituminen ja siitä seuraava keskusvallan asteittainen heikkeneminen, silloisen uudistuspolitiikan jatkuminen ja onnistunut siirtyminen markkinatalouteen, Venäjän eri eturyhmien välinen sopimus vallan ja resurssien jaosta sekä uudistusten hidastuminen ja sen myötä paluu neuvostoyhteiskunnalle tyypilliseen totaritaristiseen järjestelmään joko kansallismieliseltä tai kommunistiselta pohjalta. Venäjän tämän päivän tilannetta arvioitaessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että ennusmerkit siitä olivat olemassa jo yli kolme vuosikymmentä sitten.
Skenaarioanalyyseissä on tapana lähteä liikkeelle siitä, mitkä ovat mahdollisia kehityssuuntia. Niin on tehty myös tässä nyt valmistuneessa. Siinäkin on tarkasteltu neljään erilaista kehitysvaihtoehtoa. Ensimmäinen vaihtoehto, uudistuva Venäjä, lähtee siitä, että Venäjän kehitys alkaa muuttua myönteisempään suuntaan niin että sota Ukrainassa päättyy, maan sisäinen tilanne rauhoittuu ja maa muuttuu asteittain toivotuksi yhteistyökykyiseksi toimijaksi kansainväliseen ja eurooppalaiseen politiikkaan. Toisen vaihtoehdon, hiipuvan Venäjän, mukaan maan tilanne ei muuttuisi paljoakaan nykyisestä – Venäjä heikkenee edelleen asteittain ja sen kyky positiiviseen vuorovaikutukseen muiden maiden kanssa pysyisi rajallisena. Samalla sen riippuvuus Kiinasta kasvaa. Kolmannen vaihtoehdon, imperialistisen Venäjän, mukaan sen toiminta niin Ukrainassa kuin muuallakin muuttuisi entistä aggressiivisemmaksi ja laajentumishaluisemmaksi. Samalla se saattaisi onnistua kaikkein keskeisimmissä ulkopoliittisissa tavoitteissaan. Neljännen vaihtoehdon, sekasortoisen Venäjän, mukaan maa ajautuisi asteittain ja pysyvämmin sisäiseen poliittiseen ja taloudelliseen kaaokseen, josta se ei pääsisi pitkään aikaan nousemaan. Militarisoituneena ydinasevaltiona se jatkaisi edelleen väkivaltaista ja riskialtista politiikkaansa. Seuraavassa arvion omasta näkökulmastani eri vaihtoehtoihin liittyviä seikkoja.
Skenaarioita laadittaessa on tapana ottaa aina mukaan yksi ns. myönteinen tulevaisuudenkuva. Sen mukaan vuoden 2045 Venäjä olisi pragmaattinen suurvalta, joka ei enää pyrkisi palauttamaan Ukrainaa valtapiiriinsä. Myös sen taloudellinen asema olisi parantunut, kun Kiinan ja Yhdysvaltain väliset poliittiset ja taloudelliset jännitteet olisivat nousseet entistä näkyvämmin esille. Tämän päivän näkökulmasta tarkasteltuna ajatus Venäjästä yhteistyökykyisenä ja -haluisena vaikuttaa kuitenkin varsin utopistiselta. Yli neljä vuotta jatkunut hyökkäyssota Ukrainassa sekä sen joutuminen läntisen maailman taloudellisten ja poliittisten sanktioiden kohteeksi on rapauttamassa koko yhteiskunnan. Erityisen vaikeaksi paluun yhteistyöhön on tehnyt entistä avoimemmin jo vuosia jatkunut maan kansalaisten systemaattinen indoktrinointi, johon on liittynyt vielä systemaattinen toisinajattelun kieltäminen kaikin mahdollisin keinoin. Samalla Venäjän omakuva on vääristynyt entisestään. Lisäksi on mahdollista, että separatistiset ajatukset Venäjän sisällä alkavat saada entistä enemmän vastakaikua. Venäjän taloudellisessa ja teknologisessa kehittämisessä on erityisen suuria ongelmia eikä taloussuhteiden kehittymisen Kiinan kanssa voi uskoa jatkuvan kovinkaan saumattomasti. Tosiasia on, että Kiina tarvitsee Venäjää vain pelkkänä siitä riippuvaisena raaka-aineiden lähteenä. Länsimaat taas tuskin lähtevät kovinkaan innokkaasti palauttamaan taloudellisia ja kaupallisia suhteitaan Venäjään, vaikka sisäinen tilanne siellä muuttuisikin myönteisempään suuntaan. Siksi paluu vanhaan ei vaikuta mahdolliselta myöskään Suomen tapauksessa, vaikka sitä jotkut tuntuvatkin kaipaavan.
Hiipuvan Venäjän vaihtoehdossa kansainvälisen järjestelmän tilanne ei välttämättä sekään kehity parempaan suuntaan. Heikkokin Venäjä on pinta-alaltaan edelleen maailmaan suurin maa, jolla on muihin verrattuna merkittävä ydinasearsenaali. Monet asiantuntijat ovat itse asiassa sitä miltä, että Venäjä on kulkemassa juuri kohti tätä vaihtoehtoa. Sen ulkomaankauppa on supistunut merkittävästi, entistä suurempi osa kansantulosta menee asevoimien ylläpitämiseen ja sitä kautta kansalaisten elintaso on vääjäämättä asteittain heikkenemässä. Kansalaiset ovat siellä vielä valmiita kestämään elintasonsa laskun, mutta siinäkin saattaa pian tulla raja vastaan. Myös tässä vaihtoehdossa Venäjän riippuvuus Kiinasta kasvaa. Samalla kuitenkin on muistettava, että Kiinan toiminta ei ole pyyteetöntä. Lisäksi kukaan ei oikeastaan tiedä, miten sen suhtautuminen tulee jatkumaan – on oletettavaa, että esimerkiksi Venäjän sota Ukrainaa vastaan ei pitkällä tähtäimellä ole sen etujen mukaista. Muutenkin Kiinan näkökulmasta olennaisinta on sen suhteet Yhdysvaltoihin, ei Venäjään. Sama muutos on näkymässä muuallakin; nyttemmin myös Intia on jo asteittain muuttanut suhtautumistaan yhteistyöhön Venäjän kanssa.
Imperialistisen Venäjän vaihtoehdossa nyt jo pitkään jatkunut kehitys jatkuisi ja tilanne muuttuisi entistä kärjistyneemmäksi. Viimeisten päivien ja viikkojen kehitys Ukrainan sodassa on viittaamassa siihen, että Venäjä on entistä vahvemmin kulkemassa tähän suuntaan. Suoraviivainen hyökkäys Ukrainassa oleviin siviilikohteisiin on selvä todiste tästä. Erityisen huolestuttavaa on, että Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on antamassa epäsuoraa tukea virkaveljelleen Vladimir Putinille vaatimalla Ukrainalta, että tämän tulisi luopua tehokkaiksi osoittautuneista iskuistaan Venäjän öljyteollisuutta ja -kauppaa vastaan, koska se vaikeuttaa yrityksiä hillitä raakaöljyn hinnan kohoamista. Vastaavaa vaatimusta siitä, että Venäjän tulisi lopettaa tuhoisat iskut Ukrainassa sijaitseviin siviilikohteisiin hän ei sen sijaan ole esittänyt. Myös äskettäiset duuman vaalit osoittivat, että Putinin hallinto ei hyväksy Venäjän sisällä minkäänlaista järjestäytynyttä oppositiota. Myös Venäjän muita maita kohtaan harjoittama entistä häikäilemättömämpi informaatiovaikuttaminen on kiihtynyt entisestään. Onneksi näyttää siltä, että Euroopan demokraattiset maat ovat pitäneet koko ajan kiinni tuestaan Ukrainalle, vaikka Yhdysvaltain nykyinen hallinto on useilla kannanotoillaan tilannetta pikemminkin vaikeuttanut.
Kaiken edellä lausutun perusteella näyttää entistä vahvemmin siltä, että naapurissamme ollaan kulkemassa kohti neljättä vaihtoehtoa, sekasortoista Venäjää. Taloudellinen kaaos alkaa olla siellä jo arkipäivää ja poliittisella puolella nykyhallinto säilyttää asemansa vain laajamittaisen pakottamisen keinoin. Kansainvälisesti Venäjän tukijoiden joukko on myös supistunut uhkaavasti: Kiina on tuessaan entistä harkitsevampi ja keskittyy kilpailuun Yhdysvaltojen kanssa, Iran joutuu huomioimaan konfliktinsa Yhdysvaltojen ja Israelin kanssa ja Pohjois-Korean todellinen kyky tukea Venäjää on sittenkin ollut suhteellisen rajattu. Venäjään kohdistetut taloudelliset pakotteet ovat toimineet suhteellisen hyvin, vaikka sillä puolella on nähtävissä joitakin epävarmoja maakohtaisia kehityksiä, esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa. Ei vaikuta kuitenkaan mahdolliselta, että näissä maissa tehtäisiin jossain vaiheessa täyskäännöksiä Venäjä-politiikassa. Uusia liittolaisia Venäjällä ei toisin sanoen ole tällä hetkellä näköpiirissä. Suurin epävarmuustekijä saattaakin tällä hetkellä olla Yhdysvaltain ensi kuun välivaalit, joissa presidentti Trump ja republikaanit saattavat joutua kohtaamaan merkittäviä tappioita sekä senaatissa että edustajainhuoneessa.
Kun neuvostovalta itänaapurissamme kohta 35 vuotta sitten kaatui, oli seurauksena vahva optimistinen vire maanosamme ja koko kansainvälisen järjestelmän tulevaisuuden suhteen. Tietty realismi kuitenkin säilyi. Vuonna 1992 Suomessa julkaistussa skenaarioanalyysissä päädyttiin siksi tuolloin moniin sellaisiin johtopäätöksiin, jotka voitaisiin melko helposti sovittaa koskemaan myös nykyistä tilannetta. Silloin niin kuin tänäkin päivänä Venäjän kehityksessä nähdään toisin sanoen monia huolestuttavia kehityspiirteitä, jotka ovat olleet jo pitkään olemassa. Entistä vähemmän Euroopassa ja Suomessa uskotaan nyt Venäjän valoisampaan tulevaisuuteen. Venäjän kehitys on päinvastoin entistä epävarmempi ja erityisesti Euroopan demokraattiset maat joutuvat askartelemaan sen synnyttämien monien ongelmien parissa. Suomen ratkaisu oli liittyminen Natoon, ratkaisu josta Venäjällä ollaan edelleen selvästi ärtyneitä. On kuitenkin hyvä muistaa, että vain Suomi itse on vastuussa omista turvallisuuttaan koskevista ratkaisuista. Me olemme koko ajan halunneet vakaata ja turvallista Eurooppaa, mutta jos Venäjä ei mitään sellaista halua, me kyllä löydämme meille sopivat ratkaisut oman turvallisuutemme takaamiseksi.
Jyrki Iivonen