Jyrki Iivonen
PALESTIINAN VALTION TUNNUSTAMINEN JA MUITA AJANKOHTAISIA
LÄHI-IDÄN KYSYMYKSIÄ
Tänään on tullut kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä kun terroristijärjestö Hamasin
johtamat aseistetut joukot hyökkäsivät Gazasta Israelin alueelle surmaten suuren määrän
siviilejä sukupuoleen ja ikään katsomatta. Israel vastasi hyökkäykseen odotetulla tavalla:
se käynnisti sotilaallisen operaation joka on jatkunut tähän saakka ja jonka yhteydessä
surmansa saaneiden gazalaisten määrä on kohonnut kymmeniin tuhansiin. Kansainvälisen
yhteisön reaktio on ollut pitkälle odotettu ja aikaisempien kriisien yhteydessä jo tuttu;
vastuu tapahtuneesta on sälytetty pitkälle Israelin harteille vaikka tilannetta voidaan
arvioida myös itsepuolustuksena. Valoa pimeyden keskelle on vihdoin luomassa
presidentti Donald Trumpin johdolla ja aloitteesta laadittu rauhansuunnitelma, jonka
toteutumisesta ei kuitenkaan ole vielä täyttä varmuutta vaikka ennusmerkit ovatkin
lupaavia.
Pitääkö Palestiinan valtio tunnustaa?
Monet asiantuntijat ovat olleet sitä mieltä, että kaksi vuotta jatkunut kriisi on tapahtunut
ainakin osittain Hamasin johdon suunnitelmien mukaisesti. Itseään puolustava Israel
käyttäisi niin kovaa sotilaallista voimaa että maailman yleinen mielipide kääntyisi sitä
vastaan. Monissa länsimaissa edistyksellisyyden mittarina onkin pidetty sitä, miten
voimakkaasti henkilö (tai organisaatio) tuomitsee Israelin toiminnan. Henkilöiden ja
valtioiden edistyksellisyyttä arvioidaan sen perusteella, hyväksytäänkö Palestiinan valtion
tunnustaminen ja katsotaanko Israelin syyllistyneen kansanmurhaan. Jälkimmäinen kriteeri
on erityisen ironinen siksi että juutalaisilla, jotka ovat ylivoimaisesti suurin mutta ei ainoa
etninen ryhmä Israelissa, on kaikkia muita kansakuntia suurempi ja pitkäaikaisempi
kokemus vuosituhansien aikana toteutetuista kansanmurhista.
Yksinkertainen vastaus kysymykseen Palestiinan valtion tunnustamisesta on kielteinen –
ei, Palestiinan valtion tunnustamista ei pitäisi tässä tilanteessa tehdä. Tunnustamisen
epäämistä ei pidä kuitenkaan tulkita niin, että näin ajatteleva henkilö suhtautuisi
lähtökohtaisesti kielteisesti palestiinalaisten kärsimyksiin tai haluun saada oma valtio.
Suomi on monien muiden maiden tavoin asettanut tavoitteeksi ns. kahden valtion mallin,
jossa Israelin rinnalla olisi erillinen Palestiinan valtio johon arabit ovat aikaisemmin
suhtautuneet hyvin nihkeästi. Tällä hetkellä mitään Palestiinan valtiota ei kuitenkaan ole
olemassa eikä sellaista valtioita voida tunnustaa jota ei ole olemassa. Jonkun valtion
itsenäisyyden tunnustaminen on kansainväliseen oikeuteen liittyvä juridinen eikä poliittinen
toimenpide. Vain sellainen valtio voidaan tunnustaa joka täyttää kaikki yhteisesti
hyväksytyt valtion olemassaolon tunnusmerkit.
Valtion tunnusmerkkejä on kaikkiaan neljä ja niistä on sovittu vuonna 1933 solmitussa
Montevideon sopimuksessa. Tunnustettavalla valtiolla tulee ensinnäkin olla pysyvä väestö.
Toiseksi valtiolla täytyy olla tietty maantieteellinen alue jota se hallitsee. Muut kriteerit ovat
toimiva hallitusvalta sekä kyky täyttää erilaiset kansainväliset sitoumukset. Mutta vaikka
valtion tunnustaminen on lähtökohtaisesti juridinen toimenpide, on asialla myös oma
poliittinen ulottuvuutensa. Siksi kysymys jonkun tietyn valtion tunnustamisesta voi
synnyttää myös ristiriitoja. Lisäksi tunnustamisen puuttuminen ei tarkoita sitä että joku
tietty valtio tai alue jäisi kokonaan kansainvälisen vuorovaikutuksen ja yhteistyön
ulkopuolelle.
Palestiinan tapauksessa keskeisenä esteenä valtiollisen statuksen saamiselle on sen kireä
ja epävakaa suhde Israeliin. Israelin perustamisen jälkeen sen ympärillä olevat maat ovat
useaan otteeseen yrittäneet tuhota sen sotilaallisesti. Kun YK oli päättänyt Israelin valtion
perustamisesta vuonna 1948, ympärillä olevat arabimaat aloittivat ensimmäisen
sotilaallisen hyökkäyksen sitä vastaan. Seuraava yritys tehtiin vuonna 1956 ns. Suezin
kriisin yhteydessä. Israel selvisi jälleen voittajana mutta ei liittänyt uusia alueita itseensä.
Kolmas hyökkäys tapahtui kesäkuussa 1967 ns. kuuden päivän sodassa. Israel tuhosi
nopeasti Egyptin, Jordanian ja Syyrian yhteishyökkäyksen. Neljäs operaatio Israelia
vastaan tapahtui lokakuussa 1973 Jom Kippur sodassa. Sen myötä Israel alisti
valvontaansa palestiinalaisten asuttaman Jordan-joen länsirannan. Seuraavien viiden
vuosikymmenen aikana voimistui Israelin valvomilla alueilla kytenyt terrorismi, mutta
sekään ei tuonut muutosta alueen valtiollisissa suhteissa.
Hamasin organisoima hyökkäys lokakuussa 2023 on ollut näin ollen pitkän poliittisen
kehityksen tulos. Israel ei ole luopunut arabien asuttamien alueiden valvonnasta, vaikka
kansainvälisen yhteisön kritiikki sitä kohtaan on kasvanut. Yhtenä ratkaisuna tilanteeseen
on kehitelty ns. kahden valtion malli, johon myös Suomi on poliittisesti sitoutunut. Se ei
kuitenkaan ole tähän saakka saanut radikaalien arabijärjestöjen tai Israelin hallituksen
hyväksyntää, mistä syystä sen tulevat mahdollisuudet ovat jossain määrin kyseenalaiset.
Monet keskeiset islamilaiset ja arabimaat ovat kuitenkin nyt muuttuneet aikaisempaa
suopeammiksi hankkeelle. Esimerkiksi Turkki, Saudi-Arabia, Egypti, Persianlahden maat
ja Jordania ovat asettuneet entistä enemmän sen kannalle. Myös Syyrian ja Libanonin
tilanteet ovat muuttuneet. Iran sen sijaan on edelleen ehdottomasti Israelia vastaan, mutta
sen kyky toimia Israelia vastaan on heikentynyt merkittävällä tavalla.
Viime viikolla julkistettu presidentti Donald Trumpin nimeä kantava suunnitelma on
muuttuneessa tilanteessa ensimmäinen todella varteenotettava yritys rauhoittaa Lähi-idän
alueen tilannetta. Viime vuosina on tapahtunut monia asioita jotka ovat omiaan
parantamaan sen mahdollisuuksia. Iran on ensinnäkin menettänyt asemansa Syyrian
sodan myötä ja Libanonin kehityksen myötä ja erityisesti sen jälkeen kun Israel ja
Yhdysvallat iskivät taannoin sen ydinaseiden valmistukseen liittyvään infrastruktuuriin.
Huthi-kapinallisten hallitsema Jemen taas on liian vähäpätöinen tekijä tilanteen
muuttamiseksi. Sotilaallisen tappion Gazassa kärsinyt Hamas on puolestaan
menettämässä lopullisesti keskeisen asemansa. Mitä Trumpin suunnitelma käytännössä
siis merkitsisikään, on Lähi-itään syntynyt tilanne jossa kestävämmän rauhan
aikaansaaminen saattaisi sittenkin olla mahdollista.
Iranin heikentynyt asema
Iran on vuoden 1979 vallankumouksesta lähtien ollut radikaalin pappisvallan tiukassa
valvonnassa. Se on vuosien ajan toteuttanut politiikkaansa niin Libanonissa kuin
Syyriassa. Israel on kuitenkin onnistunut viimeisten kahden vuoden aikana heikentämään
merkittävästi Libanonin sisällissotaa ylläpitänyttä Hizbollah-järjestöä. Assadin vallan
kaaduttua Syyriassa Iran on menettänyt asemansa myös siellä. Iranin johto on tänä
päivänä tietoinen siitä että sen ydinaseohjelma on romahtanut eikä sillä ole enää
samanlaista mahdollisuutta uhmata vastustajiaan. Siihen kohdistetut taloudelliset ja muut
pakotteet ovat taas johtaneet siihen että sen taloudelliset mahdollisuudet tukea muiden
maiden radikaaleja järjestöjä ovat heikentyneet merkittävästi.
Vaikka Iran on ollut kohta viiden vuosikymmenen ajan tiukassa uskonnollisten johtajien
valvonnassa, on tyytymättömyys maan sisällä kiistatta kasvamassa. Ja vaikka mikään
poliittisen vallan täydellinen siirtyminen ei olisikaan näköpiirissä, joutuvat sen johtajat
arvioimaan aikaisempaa tarkemmin, miten pitkälle sisäisen opposition toimintaa on
mahdollista padota. Iranilla ei tänä päivänä ole enää samanlaisia liittolaisia kuin
aikaisemmin.
Venäjän rooli Lähi-idässä on heikentynyt ja Yhdysvaltain vahvistunut
Venäjällä oli Assadin hallinnon kukistumiseen saakka näkyvämpi asema Lähi-idän
alueella. Vaikka Syyrian uudet johtajat pyrkivät välttämään vastakkainasettelua Vladimir
Putinin hallinnon kanssa, on tällä huonosti sujuvan Ukrainan sodan vuoksi aikaisempaa
vähäisemmät mahdollisuudet hämmentää Lähi-idän alueen kriisipesäkkeitä. Tilanne on
tänään se, että Venäjä tarvitsee Lähi-idän maita enemmän kuin mitä Lähi-idän maat
tarvitsevat Venäjää.
Samalla kun Venäjän alueellinen vaikutusvalta Lähi-idässä on heikentynyt, on Yhdysvallat
aikaisempaa vahvemmin mukana sen kehityksessä. Trumpin hallinnon kehittelemä
rauhansuunnitelma on tästä viimeisin ja tähän saakka kaikkein merkittävin esimerkki. Lähi-
idän mahdollisen (ja toivottavan) rauhan pääsuuntaviivat vedetään entistä enemmän
Washingtonissa – ja tämä kaikki riippumatta siitä millaisia sympatioita tai antipatioita
kullakin on Yhdysvaltain nykyistä hallintoa kohtaan.
Mitä Suomen tulisi tässä tilanteessa tehdä
Suomessa keskustelu Lähi-idän kriisin ratkaisemisesta näyttää muuttuneen entistä
selvemmin hallituksen ja opposition väliseksi kiistelyksi. Israelin turvallisuudella tai Gazan
siviilien kärsimyksellä on tässä kaikessa vain pieni sivurooli. Onkin selvää, että vaatimus
Palestiinan itsenäisyyden tunnustamisesta on pelkkää hyvesignalointia, jolla ei ole mitään
vaikutusta alueen tulevaisuuteen. Periaatteellisella tasolla johtopäätös onkin selvä:
Suomen pitää tehdä omalta osaltaan kaikkensa jotta aivan liian pitkään jatkunut Lähi-idän
kriisi saataisiin ratkaistua mahdollisimman nopeasti. Tarvitaan aselepo ja Gazan siviilien
auttaminen välittömästi. Palestiinan tunnustaminen kun sitä ei kansainvälisen oikeuden
kriteerien mukaan ole (vielä) olemassa ei edesauta asiaa. Tulee muistaa, että samalla kun
Gazan alueen asukkailla on oikeus turvallisuuteen ja rauhanomaiseen olemassaoloon,
myös israelilaisilla on oikeus omaan valtioon. Muuta tiet Lähi-idän kriisin ratkaisemiseen ei
ole olemassa.
Jyrki Iivonen