Jyrki Iivonen

UUSI VUOSI ALKOI JA MAAILMA MUUTTUI – MUTTA MITÄ SE TULEE MERKITSEMÄÄN MEILLE JA MUILLE?

Vuoden vaihtumisesta on ehtinyt kulua vasta viikko, mutta jo näin lyhyessä ajassa maailmanpolitiikassa on tapahtunut useita muutoksia, joilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia maailmalle ja myös Suomelle. Huomio on erityisesti suuntautunut siihen, millä tavoin Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on ryhtynyt ratkomaan Venezuelaan liittyneitä poliittisia ja strategisia ongelmia. Maan diktaattori Nicolás Maduro käytiin kaappaamassa Caracasista ja kuljetettiin New Yorkiin, missä hän on lähiviikkojen aikana joutumassa oikeuden eteen syytettynä mm. kansainvälisestä huumekaupasta sekä konetuliaseiden hallussapidosta. Madurolla tuskin on enää paluuta kotimaahansa, mutta mitä Venezuelassa tulee jatkossa tapahtumaan, sitä ei tiedä vielä kukaan.

Muutokset eivät ole kuitenkaan jääneet tähän. Samaan aikaan kun Maduron diktatuurinen hallinto on mitä ilmeisimmin tullut Venezuelassa tiensä päähän, puhaltavat muutoksen tuulet myös pappisvallan ikeessä riutuneessa Iranissa, kohta viisi vuosikymmentä shaahin kukistamisen jälkeen. On epäilty, että Iranin uskonnollisella johtajalla, maata 1980-luvulta saakka hallinneilla ajatollah Ali Khameneilla olisi jopa olemassa valmis suunnitelma paeta Moskovaan, mikäli levottomuudet maan sisällä laajenevat entisestään.

Kolmas muutos liittyy presidentti Donald Trumpin yhä hallitsemattomaksi muuttuneeseen politiikkaan. Hän kokenee jo ratkaisseensa Venezuelan ongelman ja on nyt ottanut kohteikseen Kolumbian (huumekauppa), Meksikon (huumekauppa ja muuttoliike) sekä Kuuban (väärä poliittinen järjestelmä). Se että Yhdysvallat on elvyttämässä 1800-luvun alkupuolella luotua Monroen oppia, ei ole mikään yllätys tai edes vaikeasti hallittava seikka. Suurempi huolenaihe on sen sijaan se, että presidentti Trump on osoittanut kasvavaa kiinnostusta myös maailman suurimman saaren Grönlannin suuntaan. Hänen mielestään Yhdysvaltain turvallisuus edellyttää nyt Grönlannin siirtämistä Tanskalta Yhdysvalloille, koska sen alueellista asemaa uhkaa Venäjän ja Kiinan kasvava strateginen kiinnostus arktisia alueita kohtaan sekä strategisista että taloudellisista syistä.

Neljäs huolenaihe liittyy tietenkin Ukrainan sotaan ja erityisesti siihen, että sen suhteen ei ole tapahtunut mitään suurempia muutoksia. Kukaan ei edelleenkään tunnu tietävän, miten pitkälle Yhdysvallat on valmis tukemaan Ukrainan puolustautumista Venäjän brutaalia ja kansainvälisen oikeuden periaatteita ja solmittuja sopimuksia rikkovaa hyökkäystä vastaan. Ukrainan tukemiseen liittyy tämän lisäksi Yhdysvaltain ongelmallinen suhde Eurooppaan sekä sen valmiuteen olla osaltaan turvaamassa transatlanttisen turvallisuusyhteistyön jatkumista. Varsinkin jos Yhdysvallat ryhtyy sotilaallisiin toimiin Grönlannin kysymyksessä, on perinteinen läntinen turvallisuusyhteistyö ennennäkemättömän suuressa vaarassa. Myönteistä on tässä tilanteessa se, että useimmat Euroopan maat ovat kiitettävällä tavalla alkaneet tehostaa puolustustaan, mutta Yhdysvaltain panosta tarvitaan myös jatkossa.

Venezuelan tulevaisuus

Tarkastelkaamme näintä neljää kohtaa nyt hieman tarkemmin. Monet merkit viittaavat siihen, että Maduron hallinnon sisällä oli henkilöitä, jotka edesauttoivat Yhdysvaltain operaatiota. Venezuelalaiset ovat jo pitkään tienneet, että Maduron viimeisin vaalivoitto perustui poikkeuksellisen häikäilemättömään äänestystuloksen väärentämiseen. Kansalaisten enemmistö on jo pitkään toivonut järjestelmän muutosta tietäen, että se onnistuisi vain ulkopuolisen avun turvin. Siksi ei ole mitään syytä olettaa, että maassa syntyisi joku laaja kansanliike madurolaisen politiikan puolustamiseksi.

Myös Venezuelaa tukeneet hallitukset ovat heikentyneet merkittävästi: Kuuba on pahan talouskriisin kourissa ja sen johto on aidosti huolissaan siitä, voisiko kansalaisten tyytymättömyys kasvaa laajemmaksi poliittiseksi protestoinniksi. Havannassa tiedetään hyvin myös se, että Yhdysvaltain nykyinen kuubalaistaustainen ulkoministeri Mario Rubio on asettanut henkilökohtaiseksi tavoitteekseen Kuuban nykyisen hallinnon kukistamisen – seikka jota hän ei ole mitenkään yrittänyt salata. Kuuban lisäksi Venäjä tai Iran eivät pysty Maduron hallintoa tukemaan. Kiina sen sijaan on hieman monisyisempi kysymys. Se on yhtäältä Venezuelan suurin kauppakumppani, kiitos maiden välisen mittavan öljykaupan. Kiinan on kuitenkin helppo löytää jatkossa korvaavia öljyn lähteitä, eikä se mahdollisesti tulisi olemaan sille edes tarpeellista. Se voi siksi seurata rauhassa tilanteen kehittymistä ottamatta siihen suuremmin kantaa.

Iranin roolin heikkeneminen

Myös Iranin sotilaallinen ja poliittinen asema on heikentynyt viime kuukausina merkittävästi. Se tukee edelleen Venäjän sotaponnisteluja Ukrainassa lähettämällä sinne merkittävän osan droonien tuotannostaan. Sen oma sotilaallinen pelotteensa on kuitenkin heikentynyt Yhdysvaltain ja Israelin yhteisten operaatioiden myötä. Niiden viimevuotiset yhteisoperaatiot osoittivat, että Iranilla ei ole riittävää puolustuskykyä torjua sen alueelle kohdennettuja operaatioita. Oman ydinaseen kehittäminen ei siksi ole Iranille enää samanlainen pelote kuin vain vielä vajaa vuosi sitten. Hizbollah Libanonissa ja Hamas Gazan alueella on lyöty varsin tehokkaasti, joten ne eivät siksi pysty samalla tavoin edesauttamaan Israelin sotilaallista heikentämistä ja Yhdysvaltain Lähi-idän politiikan vaikeuttamista.

Iranin pappisvallan poliittiset epäonnistumiset ovat alkaneet rohkaista maan sisällä olevaa oppositiohenkeä. Mielenosoitukset ovat levinneet eri puolille Irania, ja pelko niiden laajentumisesta on kasvanut erityisesti siksi että Iranin omat liittolaiset ovat tulleet varovaisemmiksi. Kiina esimerkiksi voi tukea Irania edelleen taloudellisesti (öljykauppa), mutta muutoin se on tullut varovaisemmaksi. Venäjä on puolestaan taloudellisesti liian heikko auttaakseen Irania. Kiina voi rauhassa odottaa sitä, että kilpailevat maailmanvallat väsyttävät itsensä ja se itse voi käyttää kasvavaa taloudellista valtaansa eri puolilla ns. kolmatta maailmaa.

Trumpin tempoilu

Kolmas ja samalla kasvava haaste on presidentti Trumpin tempoilevan politiikan riittävä ennakointi. Sen enempää Euroopassa kuin muuallakaan ei voida laskea sen varaan, että hän toimisi koko ajan ennakoitavalla tavalla. Yhdysvaltain sisällä ei mikään taho pysty uskottavasti haastamaan hänen toimintaansa – on ajateltu, että ensi syksyn välivaalit voisivat tuoda helpotusta tilanteeseen, mutta senkään varaan ei voida laskea. Senaatti tullee pysymään ns. trumpilaisten hallinnassa, ja ei ole myöskään varmaa, että demokraatit onnistuisivat valtaamaan edustajainhuoneen enemmistön takaisin. Trump itse taas on jo toisella kaudellaan eikä siksi voi asettua enää ehdolle, mikä tekee hänet näin ollen riippumattomammaksi omassa toiminnassaan.

Presidentti Trump on erittäin suuri haaste myös Yhdysvaltain perinteisille liittolaisille Euroopassa ja muualla. Läntisen maailman sotilaallisesti ja taloudellisesti vahvimpana jäsenenä sen osallistumista yhteisten arvojen ja tavoitteiden ajamiseen on tähän saakka pidetty itsestään selvyytenä. Nyt tilanne on monien mielestä kuitenkin muuttunut: Yhdysvallat on ryhtynyt ajamaan (kokemaansa) omaa etua, joka aina välillä on ristiriidassa liittokunnan muiden maiden etujen kanssa. Varsinkin ne vaatimukset, jotka presidentti Trump on nostanut esille Grönlannin tapauksessa, ovat aiheuttaneet laajaa hämminkiä ja jopa ankaraa arvostelua. Tanskalle esitetyt Grönlantia koskevat vaatimukset ovatkin sellaiset, että Yhdysvallat ei ole koskaan esittänyt sellaisia jollekin toiselle Nato-maalle. Monien mielestä nuo vaatimukset ovat jossain määrin samankaltaiset kuin Venäjän Ukrainalle esittämät. Lisäongelmia on aiheuttanut vielä se, että Yhdysvaltain ulkopoliittisen johdon edustajilla on Grönlannin suhteen hyvin erilaiset puheenvuorot. Kun presidentti Trump ja jotkut hänen edustajansa puhuvat koko saaren haltuunotosta, ulkoministeri Rubio katsoo, että mistään sellaisesta ei ole kyse. Epävarmuus on tämän vuoksi lisääntynyt huolestuttavissa määrin.

Suomen asema

Syntynyt maailmanpolitiikan tilanne on suuri haaste myös Suomelle. Lähtökohtana on toki edelleen, että liittyessään Natoon Suomi teki ainoan oikean ratkaisun, joka kantaa myös edessä mahdollisesti olevien haasteiden yli. Muuttunut tilanne asettaa kuitenkin uusia vaateita Naton eurooppalaisille jäsenmaille, kehitys joka on käynnistynyt Ukrainan sodankin vuoksi. Kuten presidentti Alexander Stubb on useaan kertaan todennut, on Suomi sitoutunut sääntöpohjaiseen maailmanjärjestelmään, johon kuuluvat niin yksittäisten valtioiden itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen kuin ihmisoikeuksien ja demokraattisen hallinnon ylläpitäminen. Ongelmaksi saattaa nyt kuitenkin muodostua se – kuten Venezuelan tapaus jo osoittaa – että nämä kaksi periaatetta voivat ajautua ristiriitaan. Ei toisin sanoen voi olla niin, että hyväksytään diktatuurinen hallinto itsemääräämisoikeuden nimissä tai että puututaan toisen valtion sisäisiin asioihin ihmisoikeuksien kunnioittamisen nimissä. Tässä asiassa täytyy toisin sanoen edetä askel ja tapaus kerrallaan eikä hirttäytyä mihinkään julistettujen periaatteiden väliseen hierarkiaan.

Emme voi meillä Suomessakaan lähteä siitä, että jättäisimme sisäiset asiamme hunningolle. Tarvitsemme vaikeassa kansainvälisessä tilanteessa entistä enemmän yhteisiä näkemyksiä, kun pyrimme korjaamaan sisäisiä ongelmiamme. Poliittinen konsensus oli kylmän sodan vaikeina vuosina Suomelle yksi keskeinen selviämisstrategia. Sitä tarvitaan myös tänään niin ulko- kuin sisäpoliittisistakin syistä. Suomessa on runsaan vuoden kuluttua edessä seuraavat eduskuntavaalit. Olisi kaikin puolin toivottavaa, että moniin ongelmiimme haettaisiin nyt ratkaisuja hallitus-oppositio-raja-aidan ylittävin keinoin. Maailman onnellisin kansa tarvitsee tänä päivänä entistä enemmän konsensushakuista yhteistyötä. Ilman sitä meidän mahdollisuutemme selvitä edessä olevista haasteista on valitettavan rajallinen.

Jyrki Iivonen