Jyrki Iivonen

MAXIM FEDOROV VIERAILI SUOMALAISELLA KLUBILLA PUHUMASSA UKRAINAN SODASTA

Yleisradion Kiovan kirjeenvaihtaja Maxim Fedorov vieraili joulukuun alussa klubin Kirjanmerkki-kerhon tilaisuudessa kertomassa kirjojensa taustoista sekä yleisemminkin Ukrainan monin tavoin vaikeasta tilanteesta sen jouduttua yli kaksi ja puoli vuotta sitten Venäjän kansainvälisen oikeuden vastaisen sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Fedorov on julkaissut aihetta eri näkökulmista valaisevia teoksia tähän mennessä jo kolme, yhden kirjan vuodessa tahdissa. Vuonna 2023 ilmestynyt Minun Ukrainani loi yleiskuvaa maan tilanteesta ja ihmisistä, kun taas vuonna 2024 valmistunut Sodan näyttämöt keskittyi kertomaan sodan heijastumista Ukrainan eri alueille, sellaisiin paikkoihin, joista monet suomalaiset ovat kuulleet ensimmäisen kerran vasta sodan myötä.

Fedorovin kolmas teos, tänä vuonna ilmestynyt Itsenäisyydestä itsenäisyyteen. Suomi ja Ukraina 1917-1991 on puolestaan yli 300-sivuinen katsaus maittemme kahdenvälisiin suhteisiin viimeisen lähes sadan vuoden aikana. Kirjaan sisältyy paljon mielenkiintoisia tietoja sekä hauskoja sattumia. Erityisen mielenkiintoisia ovat mielestäni tiedot maittemme välisestä kanssakäymisestä heti lokakuun vallankumouksen jälkeen. Tähän saakka on esimerkiksi tiedetty hyvin, että Suomi oli yksi ensimmäisiä maita joka vuonna 1918 solmi diplomaattisuhteet Ukrainan kanssa. Erityisen keskeinen rooli tässä oli tiedemies ja diplomaatti Herman Gummeruksella, jonka senaattimme heinäkuussa 1918 määräsi viralliseksi asiainhoitajaksi Kiovaan. Pian sen jälkeen määrättiin myös konsulit Kiovaan ja Odessaan. He olivat talousmiehinä tunnetut Rudolf Waldenja Gösta Serlachius. Lupaavasti alkanut kahden valtion välinen yhteistyö päättyi kuitenkin nopeasti, kun bolševikit ottivat koko Ukrainan hallintaansa.

Toinen suomalaisten ja ukrainalaisten sinänsä dramaattinenkin kohtaaminen tapahtui tammikuun 1940 alussa Raatteentiellä. Pian sodan puhkeamisen jälkeen ukrainalainen divisioona lähetettiin Itä-Karjalaan neuvostoarmeijan vahvistukseksi. Siellä sen tehtävänä oli olla katkaisemassa Suomi kahtia Oulun korkeudella. Kaikki suomalaiset tietävät, että tuo yritys päätyi Neuvostoliiton kannalta täydelliseen katastrofiin. Ukrainasta siirretyt ja erittäin huonosti varustetut joukot toimivat pakkotilanteessa ja kärsivät poikkeuksellisen kovat tappiot. On sinänsä mielenkiintoista, että nuo tappiot eivät kuitenkaan johtaneet myöhemmin erityisiin jännitteisiin suomalaisten ja ukrainalaisten kesken. Kävi päinvastoin, ukrainalaiset ymmärsivät, että talvisodassa molemmat toimivat pakotettuina. Niinpä maiden välillä oli hyvät kahdenväliset suhteet jo paljon ennen Ukrainan itsenäistymistä vuonna 1991.

Fedorov on rajannut kirjansa laajuuden siten että siinä ei käsitellä Suomen ja Ukrainan suhteiden uudelleenrakentumista vuoden 1991 jälkeen, jolloin myös Ukraina pääsi toimimaan itsenäisenä kansainvälisen yhteisön jäsenenä. Hän päättääkin kirjansa seuraavaan lauseiseen (s. 330): ”Tästä alkoi uusi, moderni luku Suomen ja Ukrainan, kahden itsenäisen valtion kansainvälisten suhteiden historiassa. Mutta se onkin jo aivan eri tarina.” Voimme siis perustellusti olettaa, että Fedorovilta tulee tulevaisuudessa valmistumaan kirja maittemme välisestä yhteistyöstä vuodesta 1991 eteenpäin. Aivan välittömästi se ei kuitenkaan tulle tapahtumaan, sillä hän on oman ilmoituksensa mukaan sitoutunut jo kahden seuraavan kirjan aiheisiin. Mutta kolmen vuoden kuluttua saatamme siis saada luettavaksi aina nykyhetkeen saakka ulottuvan tietokirjan Suomen ja Ukrainan välisistä uusista suhteista ja yhteistyöstä.

Suomi on lähtenyt kiitettävällä tavalla tukemaan Ukrainaa sen puolustautuessa Venäjän hyökkäystä vastaan. Apua ovat antaneet niin valtiovalta, kunnat, kansalaisjärjestöt kuin yksittäiset kansalaisetkin. Ja Ukraina todellakin tarvitsee kaiken mahdollisen tuen. Tämä on käynyt erityisen selväksi aivan viimeisten päivien aikana, kun sen alueella käytävän sodan lopettamista koskeviin neuvotteluihin on päästetty mukaan vain sodan hyökkääjä Venäjä mutta ei lainkaan sodan varsinaista uhria Ukrainaa. Myös Euroopan maat, jotka ovat lähes poikkeuksetta sitoutuneet Ukrainan tukemiseen ja puolustamiseen, ei ole otettu mukaan varsinaisiin rauhanneuvotteluihin. Tällä hetkellä tuntuukin siltä, että Ukrainan liikkumavara on varsin rajoitettu, varsinkin kun Yhdysvaltain ja Venäjän kahdenvälisissä keskusteluista (joiden sisällöstä toki on varsin niukasti tietoa) rauhan ehdoista tuntuvat painottuvat enemmän erilaiset taloudelliset intressit. Tämä sodan ”fiskalisoituminen” on nyt valitettavasti johtamassa oikeudellisten vastuiden työntämisen syrjään – kyse tuntuu ainakin joidenkin kohdalla pikemminkin olevan taloudellisia etuja koskevista diileistä.

Suomen ja muiden Natoon kuuluvien Venäjän naapurimaiden kannalta sodan tulevissa ratkaisuissa on poikkeuksellisen paljon pelissä. On selvää, että Ukrainan alistaminen on vain Venäjän välitavoite. Mitä pidemmälle se saa sotilaalliset ja poliittiset tavoitteensa toteutetuiksi, sitä suuremmaksi kasvaa riski siitä, että Ukraina on sille vain vähäinen välitavoite. Venäjä on yli koko tuhatvuotisen historiansa aikana ollut aina laajentumishakuinen imperiumi. Ja laajentumisen rajat ovat sen kannalta pitkälle maantieteelliset ja historialliset. Venäjällä ajatellaan, että jokainen alue ja maatilkku, jonka Venäjä on jossain vaiheessa saanut haltuunsa, kuuluu sille ikuisesti. Siksi on ilmeistä, että voimantunnossa oleva Venäjä suuntaa Euroopassa katseensa – kuten se on ennenkin valtansa huipulla ollessaan tehnyt – ainakin Baltian maihin ja Balkanille. Ja tällöin totta kai myös Suomen asema muuttuu aikaisempaa hankalammaksi. Siksi on helppo ymmärtää, että Suomi on liittynyt Naton jäseneksi ja on ryhtynyt vahvistamaan systemaattisesti omaa kansallista puolustustaan. Ja valitettavasti ei Yhdysvaltain poukkoileva Ukrainan- ja Venäjän-politiikka ainakaan helpota tilannetta.

Jollei maamme tilanne olisi sotilaallisesti ja poliittisesti niin vaikea ja jopa uhkaava, olisi Venäjän harjoittaman julkisuuspolitiikan seuraaminen lähinnä huvittavaa. Koska huvittavuuteen kuitenkin sisältyy vähättelyn ja välinpitämättömyyden riski, siihen ei ole syytä millään tavoin altistua. Pitää muistaa, että Venäjän johdon poliittisten lausuntojen ja Venäjän asevoimien käytännön toimien välillä on selkeä yhteys. Näyttää siltä, että Venäjän johdossa on sovittu selkeästi siitä, kuka antaa missäkin vaiheessa millaisia lausuntoja. Olemme jo tottuneet esimerkiksi siihen, että politiikan eturivistä jo aikoja sitten syrjään työnnetty entinen pääministeri Dmitri Medvedev esiintyy eräänlaisena räyhähenkenä, joka suoltaa ulos liioiteltuja lausuntoja erilaisista länsimaisista toimijoista, viime aikoina kuitenkin vähemmän Yhdysvaltain nykyhallinnosta. Oma roolinsa on myös asiantuntijoina esiintyvien venäläisten tutkijoiden, lehtimiesten ja toisen luokan poliitikkojen lausunnoilla. Erityisen suurta huomiota tulee lisäksi kiinnittää eri länsimaiden sisällä tapahtuvaan Venäjä-mieliseen mielipidevaikuttamiseen – varsinkin niissä maissa joilla on omat sisäiset ongelmansa ratkaistavina.

On hyvä muistaa myös se, että venäläisissä puheenvuoroissa on kyse omanlaisesta kielipelistä, joka täytyy tunnistaa ja jonka ei saa antaa hämätä. Olen joskus aikaisemminkin puhunut siitä, että venäjän kielen sanakirjoista löytyy kaksi sanaa, jotka suomeksi kääntyvät totuudeksi. Nämä sanat ovat pravda ja istina.Näistä jälkimmäinen tarkoittaa totuutta sanan objektiivisessa merkityksessä; se kertoo sen, miten asiat ovat ja miten ne ovat tapahtuneet. Edellinen taas ei itse asiassa tarkoita totuutta lainkaan vaan sitä, miten asiat pitää oikealla tavalla ymmärtää ja kertoa. Venäjän julkisessa keskustelussa on poikkeuksetta kyse pravdasta, ei istinasta. Pravdan mukaan Venäjä käy tällä hetkellä oikeutettua ja voitokasta sotaa kansallismielistä ja fasistista Ukrainaa vastaan, Ukrainaa jota vain lännen taantumukselliset piirit tukevat ja joka ei edes oikeastaan ole oma erillinen kansakuntansa, kulttuurinsa tai kielensä. Istinan ääni taas ei edes kuulu Venäjällä ja jos kuuluukin, se tuomitaan taantumukselliseksi ja virheelliseksi ajatteluksi, joka tulee kitkeä pois juridisin, oikeudellisin, viestinnällisin ja jopa kasvatuksellisin keinoin. Tarvittaessa istinan äänet voidaan myös sulkea vankilaan, ajaa maanpakoon tai tuhota fyysisesti, kuten kävi esimerkiksi viime vuonna surmatulle Vladimir Putinin politiikkaa julkisesti vastustaneelle Aleksei Navalnyille. Ironista tässä tilanteessa on se, että tavalliset venäläiset uskovat sokeasti maan johdon erilaisten julistusten olevan istinanvaikka todellisuudessa niissä on kyse Venäjän johtajien luomasta pravdasta.

Meidän suomalaisten on helpompi nähdä tuo edellä kuvattu ero. Ei kuitenkaan riitä, että ymmärrämme sen, mistä Ukrainan sodassa on kyse tai mitä Venäjän johtajien puheiden taustalla piilee. Siksi on tärkeää, että toimimme jatkossakin aktiivisesti Ukrainan tukemiseksi. Se on mahdollista tehdä monin eri tavoin. Meidän tulee pysyä ajan tasalla siitä mistä Ukrainassa ja siellä käynnissä olevassa sodassa on kyse. Meidän on ymmärrettävä, että Ukrainan tukemiseen tarvitaan koko Euroopan muodostama yhteinen rintama. Samoin meidän on löydettävä erilaisia konkreettisia keinoja, joilla yksittäiset ihmiset voivat Ukrainan kansaa tukea. Yksi keskeinen tapa on auttaa myös tänä jouluna niitä monia järjestöjä, jotka allokoivat apua – sekä sotilaallista että henkistä – Ukrainaan. Ukrainan asia on siis myös meidän asiamme, sillä koko maanosamme turvallisuus ja vakaus riippuvat siitä, että paha ei saa siellä palkkaansa.

Jyrki Iivonen