Jyrki Iivonen

MIKSI PRESIDENTTI TRUMP ON ALKANUT ÄKKIÄ KIINNOSTUA
GRÖNLANNISTA

Grönlanti on kiinnostanut minua henkilökohtaisesti jo kauan aikaa, paljon ennen kuin
presidentti Donald Trump oli edes kuullut sen olemassaolosta. Missään vaiheessa en
kuitenkaan voinut tai ehtinyt käydä siellä. Ainoa näköyhteyteni tuohon maailman suurimpaan
saareen syntyi lukuisten Yhdysvaltain lentojen aikana, kulkihan lentoreitti sekä
itärannikolle, Keskilänteen kuin länsirannikollekin Grönlannin yli. Ilmasta katsottuna se
vaikutti aina lähestulkoon asumattomalta; näkyi vain valtava, silmiä hivelevä, valkoinen
mannerjää, jota oli turvallista tarkkailla yli kymmenen kilometrin korkeudesta.

Ja kuitenkin Grönlannilla on mielenkiintoinen ja vaihderikas historia, olkoonkin että
asukasluku ei siellä ole koskaan kohonnut kovinkaan korkeaksi. Sitä on asutettu useaan
eri otteeseen, ja useaan eri otteeseen se on ilmaston kylmetessä muuttunut
asumattomaksi. Saaren kantaväestö on sekin vaihtunut samassa tahdissa. Grönlantia on
asutettu niin Pohjois-Amerikan pohjoisimpien osien alkuperäisväestön, inuiittien, toimesta
kuin viikinkien ja näiden jälkeläisten eli norjalaisten ja tanskalaisten toimesta. Viimeisten
300 vuoden aikana siellä ovat eläneet rinnakkain inuiitit (joita aikaisemmin kutsuttiin
eskimoiksi) ja kolonialismin henkeä sinne juurruttaneet tanskalaiset.

Löysin joitakin vuosia sitten uusia, kiehtovia näkökulmia Grönlannin kolonialistiseen
historiaan. Ensimmäisen tarjosi Kalifornian yliopiston maantieteen professori Jared
Diamond, joka kirjassaan Collapse (Romahdus) kertoo, kuinka saari käytännössä autioitui
ilmaston kylmetessä noin 1000 vuotta sitten. Saarta tuolloin asuttaneet viikingit ja
sittemmin norjalaiset katosivat ja jäljelle jäivät vain inuiitti-väestön rippeet.

Toisen näkökulman aihepiiriin on tarjonnut alkujaan norjalainen, sitten Grönlantiin
muuttanut ja lopulta Tanskaan asettunut kirjailija Kim Leine, jonka kynästä on lähtenyt
kolmiosainen romaanisarja, joka ajallisesti ulottuu 1700-luvulta aina nykypäivään saakka ja
joka kantaa nimeä Ikuisuusvuono-trilogia. Kaikki kolme osaa, joiden yhteispituus on
vaatimattomasti hieman yli 2200 sivua, on julkaistu suomeksi vuosina 2014-2024 Tammen
Keltaisessa kirjastossa. Teokset ovat erinomainen kuvaus saarelle muuttaneiden
tanskalaisten ja alkuperäisväestön monimutkaisista suhteista ja erityisesti tanskalaisten lähetyssaarnaajien toiminnasta. Vaikka teokset ovat pituudeltaan uuvuttavia, ne antavat erittäin hyvän kuvan Grönlannista ja sen sosiaalisista suhteista.

Suomessakin on viime vuosina viritelty lähes syyttäjämäistä keskustelua suomalaisesta
kolonialismista. Sanottakoon tässä nyt suoraan, että sellaista ilmiötä kuin ”suomalainen
kolonialismi” ei ole olemassakaan. Namibiassa suomalaisilla lähetyssaarnaajilla on vielä
tänäkin päivänä hyvin positiivinen maine. Entä sitten saamelaiset? Suomessa on toki
kohdeltu osin epäoikeudenmukaisesti saamelaista vähemmistöämme, jonka asemaa on
viime aikoina ryhdytty kuitenkin parantamaan. Suomi sen sijaan on itse ollut historiansa
aikana useiden kolonialististen toimintojen kohteena. Tanskakaan ei kuulu pahimpien
kolonialistien joukkoon. Uskontoa käytettiin siellä varsinkin 1700-luvulla välineenä alistaa
alueen alkuperäisväestöä. Grönlannilla ei kuitenkaan ollut sellaisia luonnonvaroja, joita
tuossa vaiheessa olisi voitu hyödyntää. Ennakkoluuloja toki oli ja vanhaa paikallista
kulttuuria ja kieltä pyrittiin kitkemään pois, mutta ei koskaan samalla tehokkuudella kuin
mitä esimerkiksi Afrikassa tehtiin.

Olin juuri saanut luettua Leinen edellä mainitun trilogian kolmannen osan, kun
Yhdysvaltain nykyhallinnon kiinnostus saarta kohtaan alkoi kasvaa ja johti pian varsin
suorasukaisiin vaatimuksiin. On täysin totta, että puhtaasti maantieteellisistä lähtökohdista
Grönlanti ei mitenkään kuulu Euroopan vaan Pohjois-Amerikan yhteyteen. Mutta samasta
näkökulmasta katsottuna se ei kuulu myöskään Yhdysvalloille vaan Kanadalle, varsinkin
kun saarta asuttivat useaan eri otteeseen Kanadan alueelta saapuneet inuiitit. Viimeisen
sadan vuoden aikana Grönlannin geostrateginen merkitys Yhdysvalloille on kuitenkin
kasvanut. Se miehitti Grönlannin vuosiksi 1940-1945, sen jälkeen kun Saksa oli ensiksi
miehittänyt Tanskan ja Norjan. Kun sota päättyi, Yhdysvaltain miehitys päättyi ja alue
palautui Tanskalle. Yhdysvalloille jäi vain Grönlannin luoteisrannikolla sijaitseva Pituffikin
eli entisen Thulen tukikohta, joka on Yhdysvaltain avaruusvoimien valvonnassa eikä kuulu
hallinnollisesti Grönlantiin. Kautta kylmän sodan tukikohta huolehti osaltaan siitä, että
mannertenvälisten strategisten ydinohjusten lentoreitti Neuvostoliitosta pysyi koko ajan
Yhdysvaltain asevoimien valvonnassa. Tämä tehtävä on ollut tärkeä myös nyt, kun
sotilaallinen jännitys on alkanut maailmassa lisääntyä.

Arktisen alueen sotilaallinen ja taloudellinen merkitys on kasvanut merkittävästi
vuosisadan vaihtumisen jälkeen. Mannerjään sulaessa pohjoisten laivareittien tärkeys on
lisääntynyt; Yhdysvaltain ja Euroopan ohella myös Venäjä ja Kiina ovat aikaisempaa
halukkaampia käyttämään sitä. Se että Yhdysvallat ei tunnu luottavan siihen, että se
yhdessä eurooppalaisten liittolaistensa kanssa pystyisi riittävästi huolehtimaan arktisesta
turvallisuudesta, on tullut ikävänä yllätyksenä. Se kertoo siitä, että presidentti Trumpin
hallinnossa ei tällä hetkellä luoteta riittävästi Euroopan maiden haluun ja kykyyn puolustaa
läntisen maailman etuja kyseisellä alueella. Tanskalle esitetyt vaatimukset Grönlannin
siirtämisestä (toki puhutaan ostamisesta) Yhdysvaltain hallintaan ovatkin johtaneet jopa
jonkinlaiseen kriisiin transatlantisissa suhteissa. Ukrainan sodan pitkittyminen ja
Yhdysvaltain haluttomuus laittaa Venäjä kuriin on osaltaan tuonut uusia paineita niihin.

On tietenkin täysin selvää, että Tanska ei voi suostua Yhdysvaltain esittämiin vaatimuksiin
ja toiseksi, että Naton eurooppalaiset jäsenmaat ja Kanada tukevat Tanskaa täysin tässä
asiassa. Voisi hyväntahtoisesti ajatella, että Trumpin hallinnon Grönlanti-vaatimukset ovat
vain jatkoa ja lisäponnin jo Ukrainan sodan yhteydessä Euroopan maille esitetyille
sotilaallisille ja poliittisille vaatimuksille. On hyvin tiedossa, että Yhdysvaltain strategisessa
ajattelussa painopiste on siirtynyt Euroopasta Itä-Aasiaan. Tämä siirtymä ei olisi ollut
mahdollinen, jollei Yhdysvalloissa ajatella, että Euroopan mailla on tällä hetkellä riittävä
kyky panostaa enemmän maanosan turvallisuuteen. Siksi keskustelu on siirtynyt siihen,
onko Euroopalla myös siihen vaadittua halua. Grönlanti saattaa toisin sanoen olla yksi
väline tässä keskustelussa.

Suomen näkökulmasta tilanne Grönlannin suhteen ei ole yksinkertainen. Suomi on, toisin
kuin monet muut Euroopan Nato- ja EU-maat, ylläpitänyt kansallisen puolustuksensa
kohtuullisella tasolla koko 2000-luvun ajan. Tästä sitoutumisesta ja siihen liittyvistä
vaatimuksista vallitsee meillä tällä hetkellä varsin laaja konsensus. Suomen uskottava
puolustusratkaisu edellyttää myös jatkossa tiivistä kahdenvälistä yhteistyötä Yhdysvaltain
kanssa. Siksi on tärkeää, että jatkamme valitsemallamme linjalla. Tämän vuoksi on
sanottava, että esimerkiksi entisen ulkoministerin Erkki Tuomiojan äskettäinen ulostulo,
jossa vaadittiin Yhdysvaltain kanssa tehtyjen hävittäjäkauppojen peruuttamista, on kaikkea
muuta kuin toivottavaa. Kansallisen puolustuksen ylläpitämistä ei ole syytä horjuttaa
tarpeettomilla ja hyödyttömillä julistuksilla. Voi olla, että selviäisimme sellaisesta tempusta kyllä rahallisesti, mutta strategisesti me emme siitä selviäisi. Paluuta mihinkään YYA-Suomeen ei voida enää tehdä.

Paras keino tukea Grönlantia on tässä tilanteessa tehdä myös Yhdysvalloille selväksi, että
Suomi on muiden Euroopan maiden kanssa täysin kykenevä huolehtimaan sekä omasta
että arktisten alueiden turvallisuudesta, aivan kuten valtiollinen johtomme on ehtinyt jo
korostaa. Tässä katsannossa myös pohjoisen Suomen sotilasstrateginen merkitys asettuu
kokonaan uuteen valoon. Suomi ei tässä tilanteessa voi – eikä tietenkään haluakaan –
jättää Tanskaa oman onnensa nojaan. Toisaalta on hyvä muistaa myös se, että
suhteemme Yhdysvaltoihin on Nato-jäsenyytemme myötä kasvanut täysin uudelle tasolle
ja että Yhdysvaltain johdossa puoluekannasta riippumatta tunnustetaan Suomen kasvanut
merkitys koko läntiselle liittokunnalle. On sanomattakin selvää, että yksin jääminen ei
tässä maailmanajassa voi olla meille mikään vaihtoehto.

Jyrki Iivonen

P.S. En malta olla ottamatta vielä esille yhtä asiaa. Aikaisemmin mainitsemani kirjailijan
Kim Leinen romaani Kuilu (ilmestyi suomeksi vuonna 2018) kertoo tanskalaiskaksosista,
jotka lähtevät alkuvuodesta 1918 Suomeen taistelemaan vapaaehtoisina valkoisten
puolella ja päätyvät täällä mukaan Tampereen verisiin taisteluihin. Kirjan ensimmäinen
osa, reilut sata sivua, kertovat juuri tästä. On mitä ilmeisimmin varsin harvinaista, että joku
ulkomainen kirjailija olisi kirjoittanut niin pitkään kotikaupunkimme tapahtumista
kansalaissodan aikana.