Jyrki Iivonen

TASAVALLAN PRESIDENTTI SAULI NIINISTÖ AVAA KIRJASSAAN
MIELENKIINTOISELLA TAVALLA SUOMEN TURVALLISUUSPOLITIIKAN
KOLMATTA MURROSTA

Sauli Niinistö,
Kaikki tiet turvaan. Sinnikkään Suomen suunta.
Helsinki: WSOY, 2025, 314 s.

Presidentti Sauli Niinistö on aiemmin tässä kuussa saattanut julkisuuteen uuden kirjansa,
joka pohjautuu hänen omiin kokemuksiinsa sekä useamman vuoden aikana tehtyihin
päiväkirjamerkintöihin. Tuloksena on tiivis teos, joka antaa lukijoille tietoja siitä prosessista,
jonka seurauksena Suomesta tuli huhtikuun 4. päivänä vuonna 2023 Naton jäsen. Hän käy
läpi sen pitkän prosessin, joka käynnistyi Venäjän täysimittaiseen ja oikeudettomaan
hyökkäykseen Ukrainaan ja johti siihen, että Suomi joutui ja halusi arvioida uudelleen
turvallisuus- ja puolustuspolitiikkansa keskeisimmän ongelman eli asemamme ja
turvallisuutemme Venäjän naapurimaana.

Presidentti Niinistön kirja on monella tavoin mielenkiintoista luettavaa. Se kertoo
erinomaisella tavalla sen, miten vaikeassa asemassa Suomen ulkopoliittinen johto joutui
noina vuosina tekemään ratkaisunsa, joilla on oleva kauaskantoinen vaikutus maamme
tulevaisuuteen. Se antaa valaistusta sekä siihen, millä tavoin poliittinen koneisto joutui
ratkomaan keskinäisiä suhteitaan, että siihen, millä tavoin yhteydenpito kannaltamme
ratkaiseviin kansainvälisiin toimijoihin hoidettiin menestyksellisesti. Millä tavoin pidimme
yllä suhteitamme niin Natoon kuin sen tärkeimpään jäseneen Yhdysvaltoihin? Millä tavoin
pohjoismainen yhteistyö toimi varsinkin sen jälkeen, kun kävi ilmi, että Suomen ja Ruotsin
Nato-jäsenyys ei voisikaan toteutua samanaikaisesti kuten alkujaan suunniteltiin? Entä
miten Suomi selvitti välinsä Turkin ja Unkarin kanssa, jotka yrittivät hyötyä asiasta? Ja
ennen kaikkea, millaista vuorovaikutusta käytiin Venäjän kanssa siinä vaiheessa, kun
jäsenhakemuksemme Natoon lähti viimein eteenpäin mutta ilman Ruotsia?

Suomen turvallisuuspolitiikan murrosvaiheet

Itsenäisen Suomen historiassa on ollut kuluneiden 108 vuoden aikana ollut kolme selkeää
ajankohtaa, jolloin olemme joutuneet tekemään suuria kansalliseen ja kansainväliseen

asemaamme liittyneitä ratkaisuja. Ensimmäinen tällainen ajankohta oli maamme
itsenäistyminen ja sitä seuranneet tapahtumat vuosien 1917 ja 1919 välisenä aikana.
Itsenäistyminen kävi mahdolliseksi ensimmäisen maailmansodan jatkumisen ja kansallisen
heräämisen myötä. Keskeistä itsenäistymisessämme oli luonnollisesti se, miten
irtautuminen Venäjästä ja tuolloin muotoutumassa olleesta Neuvostoliitosta tapahtui.
Ratkaiseva vaihe oli neuvostohallitukselta vuoden 1917 lopussa saatu tunnustus
valtiolliselle itsenäisyydellemme. Se saatiin pitkälle siitä syystä, että Venäjän uudet
vallanpitäjät uskoivat tuolloin vahvasti maailmanvallankumoukseen, jolloin heidän
antamallaan tunnustuksella ei uskottu olevan tulevaisuuden kannalta suurempaa
merkitystä. Suomen sisällissota vuoden 1918 alussa ei kuitenkaan johtanut
neuvostohallituksen toivomaan suuntaan eli Suomen ja Venäjän tiet erkanivat toisistaan.

Toinen Suomen kansainvälisen aseman muutos ajoittui toiseen maailmansotaan, vuosien
1939 ja 1948 väliseen aikaan. Talvisodassa Neuvostoliiton tavoitteena oli korjata se, mikä
keväällä 1918 oli jäänyt siltä kesken. Ja jälleen sinnikäs Suomi piti siinä määrin hyvin
puolensa, että Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton vuonna 1939 sopima Euroopan
uusjako ei onnistunut. Vuonna 1944 Neuvostoliitto oli taas pakotettu siirtämään huomionsa
Keski-Eurooppaan, ja Suomen ongelma jouduttiin näin ollen ratkaisemaan vain osittain,
huhtikuussa 1948 solmitulla ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksella. Sen avulla
Neuvostoliitto pystyi merkittävästi rajoittamaan Suomen liikkumavaraa niin ulko- kuin
sisäpolitiikassakin. Maamme itsenäisyys kuitenkin säilyi, ja seuranneiden vuosikymmenten
aikana Suomi vähän kerrassaan integroitui yhä tiiviimmin erilaisiin läntisiin rakenteisiin
joutuen samalla ylläpitämään erityissuhdettaan Neuvostoliittoon.

Kolmannen murroskauden ajallinen rajaaminen on kahta edellistä kautta vaikeampaa.
Neuvostoliiton asettamat suvereniteettiamme koskevat rajoitteet alkoivat asteittain muuttua
jo 1950-luvun puolivälistä lähtien, kun Suomesta tuli YK:n jäsen ja yhteistyö muiden
Pohjoismaiden kanssa alkoi tiivistyä, maiden, joista kolme (Tanska, Norja ja Islanti) olivat
jo aikaisessa vaiheessa liittyneet Natoon ja Ruotsi oli kulissien takana alkanut tiivistää
sotilaallista integraatiotaan Yhdysvaltain suuntaan. Suomi ei erikoistapauksena voinut
edetä yhtä nopeasti, mutta emme me myöskään jääneet paikallemme. Taloudellinen
integroituminen länteen alkoi EFTA-suhteiden lujittamisella ja jatkui sitten
vapaakauppasopimuksella EEC:n kanssa. Suomi toki joutui tekemään erinäisiä
sopimuksia myös Neuvostoliiton kanssa, mutta olennaista oli se, että yhteistyö lännen

suuntaan saattoi jatkua koko ajan. Eräät 1990-luvun ratkaisut olivat Suomen länsi-
integraation kannalta erityisen tärkeitä. Suomi liittyi kansanäänestyksen jälkeen Euroopan
Unionin jäseneksi vuonna 1995 ja solmi Naton kanssa samaan aikaan ns.
rauhankumppanuuden, jonka myötä sotilaalliset valmiutemme ja yhteistyösuhteet alkoivat
kehittyä nopeasti.

Kevät 2022 muutti Suomessa kaiken

Neuvostoliiton hajoaminen oli länsi-integraatiomme kannalta hyvin keskeinen tapahtuma.
Usko Venäjän kehittymiseen ja vapautumiseen neuvostokauden jähmeistä rakenteista oli
lännessä vahva, ja aluksi kehitys näyttikin kulkevan myönteiseen suuntaan. Vladimir
Putinin noustua vuosituhannen vaihteessa Venäjän johtoon tilanne alkoi kuitenkin
muuttua: sota Georgiaa vastaan vuonna 2008 oli ensimmäinen varoitus ja vuonna 2014
tapahtunut Krimin valloitus sekä sisällissodan kaltaisen tilanteen synnyttäminen Ukrainan
itäosissa oli toinen, joka jo selkeämmin osoitti Venäjän politiikan perinteisten ”juurisyiden”
pysyneen muuttumattomina. Lopullisen epäluottamuksen suhteissa Venäjään loi kuitenkin
vasta alkuvuodesta 2022 tapahtunut täysimittainen ja kansainvälisen oikeuden vastainen
hyökkäys Ukrainaan, tavoitteena maan poliittisen johdon vaihtaminen. Sodan puhjettua
länsimaiden Venäjään kohdistamat taloudelliset ja poliittiset pakotteet käynnistyivät
nopeasti ja myös Suomi oli niissä luonnollisesti mukana.

Alusta alkaen oli selvää, että muuttunut tilanne edellytti Suomen turvallisuus- ja
puolustuspoliittisten ratkaisujen radikaalia muuttamista. Suomelle oli vuosien saatossa
kehittyneet varsin toimivat yhteistyösuhteet Naton kanssa, mutta jäsenyyden ja
kumppanuuden välillä oli tietenkin merkittävä ero. Tuon eron kuromiseen umpeen ei
pelkkä EU-jäsenyys tietenkään riittänyt. Tämän ongelman ratkaiseminen oli siksi Suomelle
kiireellinen ja elintärkeä tehtävä. Maamme yleinen mielipide oli jo vuosikymmenten ajan
määritellyt sotilaallisen liittoutumisen mahdottomaksi ratkaisuksi, olkoonkin että meille oli jo
paljon aikaisemmin kehitetty esimerkiksi Nato-optio, jonka mukaan Suomella tilanteen niin
vaatiessa olisi varsin lyhyessä ajassa valmius liittokunnan jäsenyyteen. Kansalaisten
enemmistö oli kuitenkin niin selvällä erolla varsinaista jäsenyyttä vastaan, että harva
poliitikko ja puolue olisi uskaltautunut julkisesti Nato-jäsenyyden kannattajaksi.

Nato ja Suomen ulkopoliittisen linjan muutos

Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti kansalaisten katsantokannat kuitenkin käytännössä
yhdessä yössä. Sekä presidentti Niinistö että silloinen pääministeri Sanna Marin
asettuivat jäsenyyden kannalle. Jopa Natoon sitä ennen kriittisesti suhtautunut
Vasemmistoliitto antoi jäsenyydelle tukensa. Kun asia sitten vietiin eduskunnan käsittelyyn,
olivat lähes kaikki kansanedustajat jäsenyyden kannalla – vain muutama heistä äänesti
sitä vastaan. Yksi sovittava kysymys oli, kuka Suomessa olisi päävastuussa suhteista
Natoon. Asiasta käytiin yksityiskohtaista keskustelua, mutta perustuslakimme on tässä
suhteessa ollut selvä: Suomessa ulkopolitiikkaa ja siten myös Nato-suhteita johtaa
tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa siten että myös
eduskunta on mahdollisimman kattavasti asioiden käsittelyssä mukana. Mitään juridista
kriisiä tai yhteenottoa ei päätöksenteosta Nato-asioissa päässyt näin syntymään.

Venäjä ei odotetusti suhtautunut myönteisesti Suomen Nato-jäsenyyteen, varsinkin kun se
kaikesta huolimatta saattoi tulla yllätyksenä. On ollut mielenkiintoista seurata Venäjän
johdon argumentointia asian suhteen. Ennen jäsenyysasian aktualisoitumista Venäjän
virallinen kanta oli varsin yksiselitteinen ja se tuotiin toistuvasti esiin maiden välisissä
virallisissa tapaamisissa. Esimerkkejä on tästä riittämiin. Kun Venäjän silloinen
puolustusministeri Sergei Shoigu vieraili Suomessa keväällä 2013, hän vastasi
toimittajien asiaa koskevaan kysymykseen, että Suomi päättää itsenäisesti omista
turvallisuuspoliittisista ratkaisuistaan eikä Venäjä ota niihin siksi kantaa. Presidentti Niinistö
taas kertoo kirjassaan vakuuttaneensa Putinille, että Suomi pyrkii kaikissa tilanteissa
maksimoimaan turvallisuutensa ja siihen kuuluu myös läheinen suhde Natoon.
Jäsenyysanomus näyttää silti olleen Venäjän johdolle ikävä asia ja se sanottiin myös
suoraan. Siksi ei ollut mikään yllätys, että Venäjä on pyrkinyt sittemmin aiheuttamaan
meille monenlaista harmia.

Tässä suhteessa presidentti Niinistö on ollut täysin oikeassa, ”kasakka ottaa kaiken minkä
se saa irti”, kuten hän kirjassaan ja menneinä vuosina julkisuudessa on useamman kertaa
sanonut. Venäjä onkin viimeisen runsaan kahden vuoden aikana testannut Suomea monin
eri tavoin. Venäjällä on esimerkiksi ollut käynnissä häikäilemätön informaatiokampanja
Suomea vastaan. Me emme kuitenkaan ole tuon kampanjan varsinainenkohde vaan
venäläiset, jotka vuosikymmenten saatossa olivat oppineet suhtautumaan Suomeen varsin
myönteisesti. Myös päätöstämme sulkea itäraja kokonaan on arvosteltu, samoin kuin
sotilaallista yhteistyötämme Naton kanssa.

Presidentti Niinistöä näyttää kirjan perusteella harmittavan, että häntä on syytetty
jahkailusta ja empimisestä Nato-jäsenyyden suhteen. Presidentti ei kuitenkaan voi toimia
ratkaisuissaan samaan tapaan kuin tavalliset kansalaiset. Täytyy muistaa, että
suomalaisten enemmistö suhtautui pitkään kielteisesti Nato-jäsenyyteen. Mitä olisi
mahtanut tapahtua, jos valtiojohto olisi lähtenyt asiassa liian aikaisin liikkeelle eikä
jäsenyys olisikaan saanut enemmistön kannatusta ja jos suurempi osa puolueista olisi
siksi päätynyt kielteiselle kannalle? Sellaisessa tilanteessa olisi koko hanke saattanut
jäädä toteutumatta, onhan Natokin edellyttänyt sitä, että jäsenyyden kannatuksen tuli
uusissa maissa olla riittävän korkean. Täytyy toisin sanoen muistaa, että oikeassa
olemisen lisäksi politiikassa on keskeistä ajoitus, liian nopea tai liian hidas liikkeellelähtö
saattaa aiheuttaa odottamattomia ja ylitsepääsemättömiä ongelmia. On hyvä muistaa, että
politiikka on aina mahdollisen taidetta.

Presidentti Niinistön uusi kirja keskittyy johdonmukaisesti Suomen ulko-, turvallisuus- ja
puolustuspoliittisiin kysymyksiin hänen jälkimmäisen kautensa kahden viimeisen vuoden
aikana. Se valaisee oivalla tavalla maamme ylimmän johdon vuorovaikutusta sekä
presidentin kansainvälisiä suhteita tuon kriittisen ajanjakson aikana. Niinistö on taitava
kirjoittaja, hänen tapansa käsitellä asioita on rauhallinen ja asiallinen, ja se on ollut hyvin
tiedossa jo ennenkin. Koska hän on kirjannut näin tarkkaan ylös Suomen ulkopolitiikan
muuttumisen eri vaiheet, voi syystä odottaa, että myös muiden asioiden käsittely kirjan
muodossa olisi yhtä kiinnostavaa ja antoisaa. On siis perusteltu toive, että saamme jossain
vaiheessa luettavaksemme hänen koko uransa kattavan muistelmateoksen tai -teokset.

Jyrki Iivonen