Jyrki Iivonen

KAKSIKYMMENTÄ TIETOKIRJAA JOTKA OVAT RATKAISEVASTI MUOKANNEET MAAILMAANKUVAANI

Tarkoitukseni oli alun perin laatia muutaman, kenties viiden kirjan luettelo minuun voimakkaasti vaikuttaneista tietokirjoista. Tarkoitus oli saada se valmiiksi viimeistään viime kesäkuussa. Vaan kuinkas sitten kävikään? Valinnan rajaaminen muutamaan kirjaan osoittautui mahdottomaksi. Ensin listalla oli kymmenen, sitten kaksitoista kirjaa. Seuraavaksi päädyin viiteentoista kirjaan mutta sekään ei riittänyt. Lopulta minulla oli työpöydällä jo kaksikymmentä kirjaa ja pelkona oli, että pino vain kasvaisi entisestään. Kirjavalinnalle pantiin siksi piste. Nyt listalla on siis kaksikymmentä suomalaista ja ulkomaista tietokirjaa, jotka ovat eri aikoina tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Kirjat eivät ole seuraavassa paremmuusjärjestyksessä vaan tekijöidensä mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Omia suosikkejani en tule kenellekään paljastamaan.

Toivotan teille siis antoisia lukuhetkiä viimeisen sadan vuoden aikana ilmestyneiden maailman parhaiden tietokirjojen parissa.

Anne Applebaum, Gulag: A History. New York: Random House, 2003, 677 s. (suomeksi Gulag: Vankileirien saariston historia. Helsinki: Siltala, 2022).

Yhdysvaltalaisen toimittajan ja tutkijan Anne Applebaumin (s. 1964) vuonna 2003 ilmestynyt teos Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän historiasta on perusteellisin aiheesta kirjoitettu laajaan lähdeaineistoon perustuva teos. Se kertoo karulla tavalla siitä sorrosta ja häikäilemättömyydestä, jonka varaan Neuvostoliittoa Stalinin valtakauden aikana (1920-luvun alkupuolelta aina 1950-luvun puoliväliin saakka) on rakennettu ja jonka vaikutukset ovat ulottuneet tähän päivään saakka. Applebaum on laajassa tuotannossaan käsitellyt myös monia muita 20. vuosisadan Itä-Euroopan historian keskeisiä kysymyksiä, mm. siten millä tavalla Neuvostoliitto toisen maailmansodan jälkeen alisti monet keskisen Itä-Euroopan maat valtansa alle ilman että sodasta selvinneet länsimaat olisivat kyseenalaistaneet sen toiminnan.

Applebaumin kirja on opettavainen teos myös siksi, että Venäjällä on Vladimir Putinin valtakaudella ryhdytty arvostamaan uudella tavalla Stalinin harjoittamaa politiikkaa. Jopa monet tavalliset venäläiset ovat kritiikittömästi hyväksyneet hänen ratkaisunsa langettaa pitkiä poliittisia vankilatuomioita harjoitetun politiikan arvostelemisesta sekä estää poliittisen opposition toiminnan maassa. Myös salamurhat kotimaassa ja maailmalla sekä erilaiset välilliset hyökkäykset ovat palanneet politiikan vaihtoehdoiksi. Applebaumin kirjan lukeminen toimii siksi myös varoituksena siitä, mihin suuntaan oman aikamme Venäjä on kehittymässä.

Hannah Arendt, Eichmann in Jerusalem. A Report on the Banality of Evil. New York: The Viking Press, 1963, 312 s. (suomeksi Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Jyväskylä: Docendo, 2016)

Saksassa syntynyt ja juutalaisuutensa vuoksi Yhdysvaltoihin 1930-luvulla muuttanut Hannah Arendt (1906-1975) on yksi 1900-luvun merkittävimmistä filosofeista. Hän on tutkinut erityisesti totalitarismia, politiikkaa, valtaa ja voimaa. Hänen saksalaisiin opettajiinsa kuuluivat erityisesti Martin Heidegger ja Karl Jaspers. Yhdysvalloissa hän opetti useissa eri yliopistoissa poliittista filosofiaa aina kuolemaansa asti.

Arendtin kenties kaikkein kiistanalaisimpana teoksena voidaan pitää vuonna 1963 ilmestynyttä teosta Eichmann in Jerusalem, jossa käydään läpi natsien sisäpiiriin kuuluneen Adolf Eichmannin vuoden 1961 oikeudenkäyntiä. Erityistä keskustelua herätti Arendtin näkemys, että Eichmannin toimintaa ei selitä joku poikkeuksellinen pahuus vaan hänen kaltaistensa ihmisten toiminnan arkipäiväisyys, jonka takia he syyllistyivät kammottaviin hirmutekoihin juutalaisten kansanmurhan täytäntöönpanossa.

Antony Beevor, The Battle for Spain. The Spanish Civil War 1936-1939. London: Weidenfeld & Nicholson, 2006/1982, 586 s. (suomeksi Taistelu Espanjasta. Espanjan sisällissota 1936-1939. Helsinki: WSOY, 2006).

Brittiläinen Antony Beevor (s. 1946) on kiistatta aikamme merkittävimpiä sotahistorian tutkijoita. Hän on laajassa tuotannossaan pureutunut niin ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan kuin Espanjan ja Kreikan sisällissotiin. Hänen tuotantoaan on käännetty runsaasti myös suomeksi, mm. teokset Stalingrad, Berliini 1945, Normandia 1944, Ardennit 1944, Arnhem 1944 sekä Venäjän vallankumous ja sisällissota. Lähes kaikki hänen teoksensa olisivat kelvanneet tähän luetteloon. Olen kuitenkin päätynyt hänen Espanjan sisällissotaa 1930-luvulla kuvanneeseen teokseensa, useammastakin eri syystä.

Espanjan sisällissota oli ensinnäkin yksi toisen maailmansodan esinäytöksistä, olkoonkin että tuossa vaiheessa Euroopan valtioiden taktiset liittoutumat muuttivat useaan kertaan muotoaan. Toiseksi Espanjan sisällissota loi Pyreneiden niemimaalle eräänlaisen jäätyneen tilanteen, jonka myötä oikeistolainen sotilashallinto pysyi vallassa niin Espanjassa kuin Portugalissa aina 1970-luvulle saakka pysyen samalla toisen maailmansodan rintamalinjojen ulkopuolella. Kolmanneksi Espanjan sisällissota vaikutti hajottavasti maailman kommunistiseen liikkeeseen, kiitos sen että stalinilaiset tahot toimivat koko sen ajan kokemiaan sisäisiä vihollisia vastaan.

Isaac Deutscher, Stalin. Poliittinen elämäkerta. Helsinki: WSOY, 1979, 569 s. (alkuteos Stalin. A Political Biography, 1949)

Isaac Deutscher (1907-1967) oli puolanjuutalainen toimittaja ja poliittinen aktivisti, joka toimi ennen toista maailmansotaa trotskilaisessa liikkeessä ja oli siksi avoimessa konfliktissa Neuvostoliiton silloisen johdon ja erityisesti Josef Stalinin kanssa. Hän oli Englantiin 1930-luvun lopussa muutettuaan ensimmäisiä niistä jotka kirjoittivat tästä laajaan aineistoon pohjaavan elämänkerran.

Koska Deutscher oli avoimesti Lev Trotskin poliittisen linjan kannattaja, hänen suhtautumisensa Staliniin oli jyrkän kielteinen. Hän kirjoittikin Trotskista myöhemmin kolmiosaisen elämänkerran. Stalin-kirja on Deutscherin poliittisista mielipiteistä huolimatta äärimmäisen hyvä johdatus tämän elämään ja toimintaan Neuvostoliiton johdossa.

Jared Diamond, Collapse. How Societies Choose to Fail or Succeed. New York: Viking, 2005, 576 s. (suomeksi Romahdus: miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä. Helsinki: Terra Cognita, 2005)

Los Angelesin yliopiston maantieteen ja fysiologian professori Jared Diamond (s. 1937) on yhdysvaltalainen tiedemies ja historioitsija. Hän sai vuonna 1997 Pulizerin palkinnon teoksestaan Guns, Germs and Steel (Tykit, taudit ja teräs). Vuonna 2004 hän on saanut Suomessa ulkomaisen akateemikon arvonimen. Guns, Germs and Steel ja Collapse ovat tietyssä mielessä rinnakkaisteokset. Ensiksi mainitussa Diamond tutkii sitä, miksi euraasialaiset kansat valloittivat vuosituhansien kuluessa koko maailman. Hän ei löydä selitystä tähän esimerkiksi luonteenpiirteistä vaan siitä, että Euraasian manneralueella oli paljon jalostettavia kasveja ja eläimiä ja missä innovaatiot kulkivat helposti itä-länsi-suunnassa eikä etelä-pohjoinen-suunnassa.

Collapse keskittyy toiseen suureen kysymykseen: miksi niin monet menneisyyden sivilisaatiot ovat rappeutuneet ja kadonneet. Vastauksen kysymykseen hän löytää ekologiasta, siitä että tietyt yhteiskunnat ovat ylikuluttaneet ympäristönsä ja ovat sitä kautta menettäneet elinvoimansa. Myös tämä teos palkittiin maailmassa ja se sai muutenkin laajaa kansainvälistä huomiota.

Max Jakobson, Diplomaattien talvisota. Suomi maailmanpolitiikassa 1938-40. Helsinki: WSOY, 1955, 400 s.

Max Jakobson (1923-2013) on uransa aikana ollut mukana monessa. Hän aloitti uransa lehtimiehenä niin Suomessa kuin Englannissakin. Hän loi itselleen uran diplomaattina ja maamme ulkopoliittisen johdon ja erityisesti presidentti Kekkosen neuvonantajana. Hän toimi niin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä kuin suurlähettiläänä YK:ssa ja Tukholmassa. 1970-luvun alussa hänen valintansa YK:n pääsihteeriksi kariutui Neuvostoliiton vastarintaan. Palattuaan Suomeen hän siirtyi Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajaksi. Eläkkeelle jäätyään hän kirjoitti ahkerasti sekä kotimaisiin että ulkomaisiin sanoma- ja aikakauslehtiin ja julkaisi lukuisia kirjoja. Hän oli tässä vaiheessa maailmalla arvostetuin suomalainen kansainvälisen politiikan tuntija.

Työskennellessään 1950-luvulla toimittajana Lontoossa Jakobson kirjoitti kokoamansa aineiston perusteella teoksen Diplomaattien talvisota. Siinä hän osoitti, että maamme joutuminen talvi- ja jatkosotaan oli pitkälle seurausta siitä että Suomi joutui vastoin omaa tahtoaan Hitlerin ja Stalin harjoittaman valtapolitiikan uhriksi. Kirja käännettiin sittemmin useille eri kielille. Se on säilyttänyt arvonsa meidän päiviimme saakka.

Paul Johnson, A History of the Jews. New York: Harper & Row Publishers, 1987, 644 s.

Brittiläisen toimittajan ja lehtimiehen Paul Johnsonin (1928 - 2023) poikkeuksellisen laajasta tuotannosta olen nostanut tälle listalle hänen vuonna 1987 julkaistun teoksen Juutalaisten historia ( A History of the Jews). Siinä hän kertoo tiivistetyssä muodossa juutalaisen kansakunnan 4000 vuotta pitkän historian. Teoksen mielenkiintoa lisää erityisesti se, että Johnsonin teos on tasapainoinen ja tiivis selvitys juutalaisuudesta jolla on ollut keskeinen merkitys koko 1900- ja 2000-luvun globaalille poliittiselle kehitykselle. Hänen muista teoksistaan kannattaa mainita erityisesti seuraavat: A History of Christianity (1976), Modern Times: A History of the World from the 1920s to the 1980s (1983), The Birth of the Modern: World Society 1815-1830 (1991), A History of the American People (1997) sekä Art: A New History (2003). Lisäksi hän on kirjoittanut lukuisia maailmanhistorian merkkihenkilöiden elämäkertoja (mm. Sokrates, Jeesus, Napoleon, George Washington ja Winston Churchill).

Juutalaisten historiassa Johnson osoittaa, kuinka nämä onnistuivat neljän vuosituhannen ajan säilyttämään oman identiteettinsä jatkuvasta vainosta huolimatta. Samalla he tekivät ratkaisuja ja innovaatioita, jotka ovat tänäkin päivänä nykyaikaisen yhteiskunnan peruspiirteitä. Juutalaisten aseman epävarmuus ja sorto johtivat siihen, että he loivat perustan modernille rahataloudelle (pankit, vakuutuslaitos). He vaikuttivat ratkaisevasti siihen että vastuu tieteen kehittämisestä siirtyi teologeilta filosofeille. Juutalaisten Vanhassa Testamentissa ilmenevässä ajattelussa on lisäksi korostettu, että ihmisellä on tieto ja sitä kautta vastuu itsestään (Aatamin ja Eevan paratiisista karkottaminen, Nooa ja vedenpaisumus, Lootin vaimon muuttuminen suolapatsaaksi jne.). Ilman tuon vastuun heräämistä ei olisi myöskään nykyaikaista länsimaista yhteiskuntaa.

Walter Lippmann, An Inquiry into the Principles of the good Society. Boston: Little, Brown and Company, 1937, 402 s.

Suomessa jos missä tarvittaisiin tänä päivänä kiihkotonta keskustelua siitä millainen hyvän yhteiskunnan tulisi olla. Pyrkimyksiä tällaiseen keskusteluun on toki eri aikoina esiintynyt, mutta yhteiskunnan ja toimintaympäristömme muuttuessa tarvittaisiin aina myös uusia ratkaisuja. Siksi tähän luetteloon on otettu yhdysvaltalaisen toimittajan ja yhteiskunnallisen vaikuttajan Walter Lippmannin (1889-1974) vuonna 1937 ilmestynyt teos The Good Society (Hyvä yhteiskunta). Monissa kirjoissaan ja artikkeleissaan hän loi sellaisia yleisesti käytettyjä termejä kuten yleinen mielipide, stereotypia ja kylmä sota.

The Good Society sisältää tiivistetyssä muodossa sen, millaisena Lippmann hyvän yhteiskunnan näkee. Hän mainitsee mm. hyvän hallinnon järjestämisen, vapauden ja valvonnan välisen suhteen, yksilöllisyyden ja kollektivismin välisen suhteen, julkisen talouden suunnittelun, painostusryhmien roolin, vaurauden kontrolloinnin, sodan ja rauhan kysymykset, liberalismin uudelleenrakentamisen, demokratian vahvistamisen, virkakoneiston roolin, sosiaalipalvelujen järjestämisen sekä kansalaisyhteiskunnan. Vaikka kirjan ilmestymisestä tulee kohta kuluneeksi 90 vuotta, on se edelleen lukemisen ja mahdollisesti myös suomentamisen arvoinen.

John Madge, The Origins of Scientific Sociology. London: Tavistock Publications, 1963, 600 s.

Suoritin sosiologian cum lauden Tampereen yliopistossa syksyllä 1970. Yksi tenttiin lukemistani kirjoista oli englantilaisen sosiologin John Madgen (1914-1968) teos The Origins of Scientific Sociology (Tieteellisen sosiologian juuret). Siinä esiteltiin nykyaikaisen länsimaisen sosiologian keskeisimmät tutkimukset 1900-luvulta. Niiden kautta syntyi mahdollisuus ymmärtää tuolloin nopeasti kasvaneen yhteiskuntatieteen yhden osa-alueen keskeisimmän sisällön.

Madgen teos on minulle itselleni ollut erityisesti oppikirja sosiologian metodologisista juurista. Siinä kuvataan tutkimuksia, jotka ovat keskeisellä tavalla muokanneet sosiologiaksi kutsuttua modernin yhteiskunnan tutkimuskenttää. Paikkansa ovat siinä saaneet niin Emile Durkheimin tutkimus itsemurhista, Theodor Adornon johdolla haastatteluin luotu teoria fasismin henkilötason juurista sekä ns. Kinseyn raportti ihmisen seksuaalisesta käyttäytymisestä.

Merriam-Webster’s Encyclopedia of Literature. Springfield: Merriam-Webster Inc., 1995, 1236 s.

Kuten tietosanakirjat yleensäkin, myös vuonna 1995 ilmestynyt Merriam-Websterin maailmankirjallisuuden ensyklopedia (MWEL) on laaja ja yksityiskohtainen. Siinä on kaikkiaan noin 10.000 eri hakusanaa. Teoksen ansio on erityisesti siinä, että se ei rajoitu pelkästään englanninkieliseen kirjallisuuteen vaan pyrkii olemaan eri maiden kirjallisuutta varsin laajasti esittelevä kokonaisuus.

Vaikka Suomi maailmankirjallisuuden katsannossa on vähäinen tekijä, olen MWEL:n sivuilta löytänyt lyhyen esittelyn ainakin kuudestatoista suomalaisesta kirjailijasta. Mukaan on kelpuutettu Juhani Aho, Minna Canth, Paavo Haavikko, Tove Jansson, Aleksis Kivi, Volter Kilpi, Joel Lehtonen, Eino Leino, Johannes Linnankoski, Elias Lönnrot, Eeva-Liisa Manner, J. L. Runeberg, F. E. Sillanpää, Edith Södergran, Sakari Topelius ja Mika Waltari. Vain Väinö Linnan nimen puuttuminen joukosta jäi hieman ihmetyttämään, onhan hän ollut myös kansainvälisesti varsin tunnettu.

Hans J. Morgenthau, Politics among Nations. The Struggle for Power and Peace. New York: Alfred A. Knopf, 1948, 615 s.

Kun ajatellaan kansainvälistä politiikkaa tieteenalana ja yliopistollisena oppikirjana, on saksalaissyntyisen Hans J. Morgenthaun (1904-1980) vuonna 1948 ilmestynyt kirja Politics among Nations sen keskeisimpiä kulmakiviä. Mutta kyseessä ei ole vain oppikirja alan opiskelijoille ja tutkijoille vaan myös kansainvälisen politiikan toteuttajille eli kaikille ulkopolitiikan päivätyöläisille.

Morgenthaun kirja on eräänlainen poliittisen realismin Raamattu tai Katekismus, jonka pohjalta niin Yhdysvaltain kuin maailman muidenkin maiden ulkopolitiikkaa on harjoitettu. Sen mukaan myös kansainvälisessä politiikassa on kyse ihmiselle tyypillisestä voiman ja vallan tavoittelusta. Siksi ulkopolitiikassa on hänen mukaansa aina kyse vallan ylläpitämisestä, sen kasvattamisesta tai sen osoittamisesta. Koska vallanpitäjät ja valtiot eivät aina toimi rationaalisesti, antaa Morgenthau suuren merkityksen myös kansainvälisille järjestöille ja kansainväliselle oikeudelle.

Tuomo Polvinen, J.K.Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö. Helsinki: WSOY, 1989-2003, osat 1-5.

Professori Tuomo Polvisen (1931-2022) laatima viisiosainen presidentti Juho Kusti Paasikivenelämäkerta on hänen päätyönsä ja todella lukemisen arvoinen. Paitsi että Paasikivi oli Suomen poliittisen historian kaikkein merkittävimpiä henkilöitä, on Tuomo Polvinen kiistatta Suomen kaikkien aikojen tärkeimpiä historioitsijoita, joka on tehnyt useita merkittäviä tutkimuksia erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista eri aikakausina.

Paasikiven merkitys Suomen poliittisen järjestelmän kannalta on toisin sanoen kiistaton. Kyse ei ole vain toisen maailmansodan jälkeisistä vuosista, jolloin hän joutui luovimaan Suomea itsenäisenä valtiona hyvin vaikeissa olosuhteissa. Paasikivi teki poliittisessa toiminnassaan välttämättömyydestä hyveen, mutta purki samalla turhautumistaan myöhemmin julkaistuissa päiväkirjoissaan. Polvinen nostaa elämäkerrassa esille myös toisenlaisen Paasikiven, talousmiehen ja Suomen poliittisen järjestelmän keskeisen kehittäjän.

Panu Rajala, Unio Mystico. Mika Waltarin elämä ja teokset. Helsinki: WSOY, 2008, 832 s.

Professori Panu Rajalan vuonna 2008 ilmestynyt Mika Waltarin (1908-1979) elämäkerta on mielestäni kaikkien aikojen paras suomalaisesta kirjailijasta tehty elämänkerta. Rajala ei kuvaa vain Waltarin laajaa kirjallista tuotantoa vaan suhteuttaa tämän kirjallisuuden laaja-alaisesti koko suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen, jopa länsimaisen ihmisen henkiseen kehitykseen toisen maailmansodan mukanaan tuomassa murroksessa. Rajala on toki kirjoittanut koko joukon suomalaisia kirjailijaelämäkertoja, mutta Waltari nousee niiden kaikkien yläpuolelle.

On sääli, että Mika Waltari ei kansainvälisestä tunnettavuudestaan huolimatta koskaan saanut kirjallisuuden Nobelin palkintoa tai Panu Rajala Finlandia-palkintoa, molemmat heistä olisivat sen ansainneet. Waltarin erityinen ansio on – hänen monipuolisuutensa lisäksi – siinä miten hän on suodattanut teoksiinsa ympäröivän yhteiskunnan ja sen muutoksen kannalta keskeisiä teemoja. Teologisen koulutuksen saaneena hän onnistuu myös nostamaan keskiöön kristinuskon kannalta keskeisiä uskonnollisia kysymyksiä poikkeuksellisen kiinnostavalla tavalla. Siksi hänen töitään on helppoa ja palkitsevaa lukea myös tänään, kohta 120 vuotta hänen syntymänsä jälkeen.

Stanley Sadie (ed.), The Grove Book of Operas. New York: Oxford University Press, 2006/1992, 740 s.

Stanley Sadien toimittama The Grove Book of Operas on kokoamateos, joka sisältää kaiken mahdollisen oopperoista. Se sisältää sekä yli 250 oopperan juonikuvauksen, tiedot niiden säveltäjistä ja niiden keskeisimmistä esittäjistä ja tietenkin ennen muuta niiden säveltäjistä. Suomalaisia oopperasäveltäjiä ei kirjasta löydy, mutta heistä saa onneksi tietoja monista eri lähteistä.

Kun puhutaan oopperasta, on paikallaan muistuttaa, että kyseessä on kenties monimuotoisin taiteellisen ilmaisun muoto. Oopperassa on suuri joukko erilaisia elementtejä: sävellys, esiintyvät laulajat ja kuoro, orkesteri, juonen rakentelu, näyttämölle asettaminen ja muu visuaalinen ilme, lavastus, puvustus ja esiintyjien liike näyttämöllä. Olennaista oopperassa on kuitenkin se kokonaisuus joka näistä monista osasista muodostuu.

Simon Schama, Landscape and Memory. New York: Alfred A. Knopf, 1995, 652 s.

Lontoossa vuonna 1945 syntynyt mutta Yhdysvalloissa sittemmin vaikuttanut juutalaistaustainen professori Simon Schama on yksi aikamme merkittävimpiä historioitsijoita. Hän on tutkinut uransa aikana mm. Alankomaiden historiaa ja roolia maailmankaupassa, Ranskan vuoden 1789 vallankumousta, orjuuden merkitystä Pohjois-Amerikassa sekä juutalaisten vuosituhantista historiaa. Landscape and Memory tutkii useiden esimerkkien valossa sitä, millä tavoin ihmisen suhde maisemaan ja luontoon on muokannut hänen ajatteluaan ja toimintaansa. Toisin kuin nykyisin usein tunnutaan ajattelevan, Schama ei usko siihen, että ihmisen suhde luontoon olisi deterministisesti kielteinen ja haitallinen, että ihminen ei pystyisi elämään tasapainossa ympäristönsä kanssa.

Konkreettisina esimerkkeinä ihmisen luontosuhteesta Schama pohtii tarkemmin mm. Bialowiezan metsää Puolassa, saksalaisten historiallista suhdetta luontoon, Yhdysvaltain kansallispuistojärjestelmää sekä jokien ja järvien merkitystä ihmisen tietoisuudelle. Erityisen kiitoksen ansaitsee teoksen upea kuvitus.

Aleksandr Solzhenitsyn, Gulag. Vankileirien saaristo. Helsinki: Silberfeldt, 2012, 1303 s. (alkuteos Arhipelag Gulag I, II, III, 1973)

Nobel-kirjailija Aleksandr Solzhenitsynin (1918-2008) kärsivällisesti ja henkilökohtaisia riskejä ottaen koottu teos on kiistatta kaikkein merkittävin ja vaikutukseltaan laajin Neuvostoliiton historiaa käsittelevä teos. Siinä käydään aikalaistodistusten avulla läpi se valtava tuhoamisjärjestelmä, jonka uhreiksi miljoonat, useimmissa tapauksissa viattomat neuvostokansalaiset joutuivat tekaistujen syytteiden nimissä lokakuun vallankumouksen ja 1960-luvun lopun välisenä aikana. Solzhenitsyn joutui itsekin maksamaan teoksestaan kovan hinnan. Hän vietti vuosia gulag-leireissä eikä saanut tuotantoaan julkaistuksi. Sen jälkeen kun hänelle vuonna 1970 oli myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto, hänet karkotettiin vuonna 1974 Yhdysvaltoihin 20 vuodeksi. Venäjälle hän pääsi palaamaan vasta neuvostojärjestelmän luhistumisen jälkeen vuonna 1994, jolloin myös hänen kaunokirjalliset työnsä alkoivat ilmestyä ilman esteitä.

Solzhenitsynin kirjan julkaisemiseen liittyy myös yksi oman maamme suomettumiseen liittyvä synkkä ja häpeällinen luku. Pelko neuvostojohdon mahdollisesta reaktiosta sai aikoinaan aikaan sen, että suomalaiset kustantajat kieltäytyivät kirjan käännöksen julkaisemisesta. Kirja ilmestyi lopulta kolmessa osassa siten, että kirjasarjan ensimmäinen osa julkaistiin Tukholmassa vuonna 1974 ja kaksi jälkimmäistä osaa tamperelaisen Kustannuspisteen toimesta vuosina 1976 ja 1978.

Maguelonne Toussaint-Samat, A History of Food. Oxford: Blackwell Publishers, 1992, 801 s. (ranskankielinen alkuteos Histoire naturelle et morale de la nourriture, 1987)

Monilla eri aloilla ansioituneen ranskalaisen Maguelonne Toussaint-Samatin (1926-2018) monumentaalisen kirjan ruoan historiasta tulisi kuulua jokaisen kulinaristin päivittäiseen lukemistoon. Se käy historiantutkimuksen menetelmin läpi ne moninaiset kansalliset ja kansainväliset tavat, joilla ihminen on muuttanut tietyt ympäristönsä tuotteet ravinnokseen. Hän aloittaa erilaisista ravinnon kokoamisen tavoista ja etenee sitten käymään yksityiskohtaisemmin läpi lihan, viljan, maitotuotteiden, leivän, viinin, kalan ja merenantimien hankintatavat. Omat lukunsa saavat myös erilaiset mausteet, sokerin ja kahvin ja teen kaltaiset herkut sekä erilaiset hedelmät ja vihannekset. Lopuksi kerrotaan vielä, miten ihminen on tieteen avulla oppinut säilömään erilaisia ruokia ja hivenaineita.

Toussaint-Samatin kirja jos mikä olisi ansainnut tulla julkaistuksi myös suomeksi. Omista erikoisruoistamme ja niiden valmistamisesta saamme onneksi kuitenkin tietoja esimerkiksi Hilkka Uusivirran teoksesta Suomalaisen ruokaperinteen keittokirja (Helsinki: WSOY, 1982).

Arvo ”Poika” Tuominen, Kremlin kellot. Muistelmia vuosilta 1933-1939. Helsinki: Tammi, 1956, 393 s.

Arvo ”Poika” Tuominen (1894-1981) eli poliittisesti poikkeuksellisen vaiherikkaan elämän. Erityisen kuuluisaksi hän tuli 1950- ja 1960-luvuilla kirjoittamiensa muistelmateosten ansiosta. Hän osallistui toimittajana Tampereen taisteluihin vuonna 1918, liittyi sodan jälkeen kommunisteihin toimien mm. Suomen sosialistisen työväenpuolueen puoluesihteerinä. Vuonna 1921 hän vieraili ensimmäisen kerran Venäjällä tavaten silloin myös Leninin. Vuodet 192-26 ja 1928-33 Tuominen oli vangittuna Tammisaaressa. Tämän jälkeen Tuominen siirtyi Venäjälle nousten vuosiksi keskeiseen asemaan SKP:ssa ja Kominternissa.

Tuominen toimi SKP:n johdon jäsenenä aina vuoteen 1939 saakka. Hän oli tuossa vaiheessa jo vieraantunut Stalinin toteuttamasta sosialismin mallista. Lopullisen sysäyksen hänen poliittiselle loikalleen antoi Terijoen hallituksen perustaminen, johon hänelle oli kaavailta keskeinen asema. Tuominen kieltäytyi noudattamasta käskyä palata takaisin Moskovaan työmatkaltaan Tukholmasta. Talvisodan puhjettua hän kirjoitti avoimen kirjeen jossa tuomittiin Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen. Osin tuon kirjeen ansiosta syntyi ns. talvisodan henki.

Tuomisen vuonna 1956 ilmestynyt muistelmateos ”Kremlin kellot” kuvaa hänen aatteellista kehitystään kommunistista maltilliseksi sosialidemokraatiksi ja kansanedustajaksi. Sitä myytiin suuret määrät ja se sai käännöksinä myös paljon ulkomaisia lukijoita. Sitä arvostetaan 1930-luvun stalinismin kuvauksena vielä tänäkin päivänä.

Karl August Wittfogel, Oriental Despotism. A Comparative Study of Total Power. New Haven: Yale University Press, 1957, 556 s.

Karl August Wittfogel (1896-1988) syntyi ja kasvoi Saksassa toimien siellä aktiivisesti myös kommunistisessa liikkeessä. Hän muutti 1930-luvun lopussa Yhdysvaltoihin ja loi maineen erityisesti Kiinan historian tuntijana. Muuton myötä hän omaksui erittäin kielteisen näkökulman kommunismiin ja Neuvostoliittoon korostaen niiden totalitaristisia, aasialaisia piirteitä. Myöskään Wittfogelin pääteos Oriental Despotism, ei ole koskaan ilmestynyt suomeksi.

Wittfogel tunnetaan erityisesti siitä, että hän tutki runsaasti ”itämaista despotismia” ja puhui siinä yhteydessä ”aasialaisesta tuotantotavasta”, jonka syntyyn ja ylläpitämiseen vaikutti keskeisesti kastelulaitosten roolia, laitosten jotka luotiin ylläpitämään yhteiskunnan koossapysymistä. Esimerkiksi koko väestön kattava pakkotyölaitos luotiin, koska sitä tarvittiin työvoiman saamiseksi yhteiskunnan rakenteiden ylläpitämiseen. Hän ei uskonut sen olevan mahdollista ilman keskitettyä järjestelmää, kuten sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa oli tehty.

Seppo Zetterberg, Viron historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007, 810 s.

Viro ja Suomi kuuluvat yhteen niin maantieteellisesti, kielellisesti kuin kulttuurillisestikin. Tallinnan ja Helsingin välinen etäisyys on reilusti alle 100 kilometriä – kirkkaalla säällä me saatamme jopa nähdä toisemme yli Suomenlahden. Viron ja Suomen välinen yhteys on vahva myös poliittisesti. Jo keskiajalla maittemme välillä oli tiivis kaupallinen yhteys. Meillä on historiassa ollut myös yhteisiä haasteita, erityisesti monimutkainen ja ongelmallinen suhde yhteiseen itäiseen naapuriimme Venäjään (ja välillä Neuvostoliittoon). Siksi on tärkeää, että me tunnemme toisemme mahdollisimman hyvin myös sanan historiallisessa merkityksessä.

Toisen maailmansodan myötä Viro liitettiin vähemmän kyselemällä osaksi Neuvostoliittoa. Viron neuvostotasavalta saatettiin valtio-oikeudellisesti lukea itsenäisten valtioiden joukkoon, mutta se oli koko ajan tiukasta valvottu ja myös vainottu. Suomikaan ei sodan jälkeen ollut täysin vapaa, mutta rajoitettu liikkumavapaus meillä toki oli. On onnekasta, että tuo neuvostovallan kausi jäi lopulta väliaikaiseksi ja voimme jälleen rakentaa kahdenvälisiä suhteitamme terveeltä pohjalta.

Professori Seppo Zetterberg Helsingin yliopistosta on maamme johtava Viron historian tuntija. Hän onkin koonnut tuon asiantuntemuksensa yli 800-sivuiseksi opukseksi, johon soisi kaikkien suomalaisten tutustuvan. Teos lähtee liikkeelle yli 10.000 vuoden takaisesta esihistoriasta ja etenee aina tälle vuosituhannelle saakka. Tuo 12.000 vuoden pituinen ajanjakso kertoo selkeästi, että kahden maamme erottava Suomenlahti ei suinkaan ole este ja portti vaan silta kahden toisiaan arvostavan Eurooppaan kuuluvan veljeskansan välillä.+++

Jyrki Iivonen