Jyrki Iivonen

SOTA UKRAINASSA JATKUU JA NYT KUOHUU MYÖS IRANISSA

Helmikuun lopussa tuli kuluneeksi jo neljä vuotta siitä kun Venäjä aloitti yksipuolisen
sotilaallisen hyökkäyksen Ukrainaan. Nopean ratkaisun sijasta se on kuitenkin juuttunut
suuria uhrauksia ja miehistötappioita vaativaan asemasotaan, jossa yksiselitteinen
sotilaallinen voitto käy koko ajan epätodennäköisemmäksi. On yhä ilmeisempää, että
Venäjän aloittama ”erikoisoperaatio” on siis epäonnistunut. Ukraina on edelleen itsenäinen
valtio, ja se saa laajaa tukea monista eri maista samalla kun Venäjä on jäänyt koko ajan
entistä eristäytyneempään asemaan – se on tänä päivänä lähes yksin imperialistisine
poliittisine pyrkimyksineen.

Samalla on selvää, että Ukrainankaan asema ei ole helppo. Rintamalinjat ovat juuttuneet
paikoilleen, siviiliväestö on haavoittuvassa asemassa ja sotaväsymys on valtaamassa alaa
erityisesti Ukrainaa tukevissa Euroopan maissa. Unkari ja Slovakia vastustavat entistä
voimakkaammin Ukrainan tukemista ja pyrkivät lamaannuttamaan Euroopan unionin ja
Naton päätöksenteon. Erityisen ongelmallista Ukrainan kannalta on, että Yhdysvaltain
poliittiset käänteet ovat entistä vaikeammin ennakoitavissa, varsinkin nyt kun sen
päämielenkiinto kohdistuu vahvasti Iranin kanssa käynnissä olevaan sotilaalliseen
konfliktiin, jonka laajenemisesta lähes kaikki ovat huolissaan. Ukrainan puolustuksen
kannalta on toisaalta hyvä, että Iran ei pysty enää samalla tavoin tukemaan Venäjää
sotamateriaalitoimituksin.

Ukrainan kohtalo on viimeisen runsaan sadan vuoden aikana ollut kaiken kaikkiaan
onneton. Kun ajatellaan sen tilannetta hieman pidemmällä aikaperspektiivillä, tuskin
mikään maa maailmassa on joutunut kokemaan niin kovia kuin se. Historiaa lyhyesti
kerraten, lokakuun vallankumouksen jälkeen vuosina 1918 - 1920 käyty sisällissota
tapahtui pitkälle Ukrainan alueella ja aiheutti suurta tuhoa siviiliväestölle. Kun tultiin 1920-
luvun loppuun, Josef Stalinin hallinto toteutti Ukrainassa valtavan kansanmurhan –
maatalouden pakkokollektivisointi johti miljoonien ihmisten kuolemiin nälänhädän ja
väestön pakkosiirtojen kautta. Myös toisessa maailmansodassa Ukraina oli vuosien ajan
verisen sodan näyttämönä, jossa siviilejä tuhosivat ja näännyttivät niin natsit kuin
neuvostojoukotkin.

Myös toisen maailmansodan jälkeen Ukraina säilytti alistetun asemansa. Oikeastaan ainoa
suurempi sille tehty myönnytys oli puoluejohtaja Nikita Hrushtshevin vuonna 1954
tekemä päätös luovuttaa Ukrainalle Krimin niemimaa korvauksena sen toisessa
maailmansodassa kokemista kärsimyksistä. Alistussuhde Kremliin säilyi muilta osin koko
ajan. Vasta Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 merkitsi Ukrainan valtiollisen aseman
muuttumista: muiden entisten neuvostotasavaltojen tapaan myös se julistautui itsenäiseksi
ja allekirjoitti Venäjän kanssa asiasta sopimuksen luopua samalla alueellaan olleista
ydinaseista. Jälkikäteen arvioiden näyttää siltä, että Venäjän johdolla ei kuitenkaan
missään vaiheessa ollut aitoa tarkoitusta noudattaa tuota sopimusta.

Venäjän (ja sitä ennen Neuvostoliiton) suhtautuminen sen solmimiin kansainvälisiin
sopimuksiin on – kuten hyvin tiedetään – ollut aina varsin joustava. Sen näkökulmasta
Ukrainan valtiollinen itsenäisyys ei suinkaan tarkoittanut itsemääräämisoikeutta sanan yleisesti hyväksytyssä merkityksessä. Moskovassa toisin sanoen katsottiin, että Ukraina
voi olla oma valtionsa mutta vain hyvin rajatussa mielessä. Ukrainalaiset olivat asiasta
kuitenkin toista mieltä. He halusivat, että heidän maansa integroituisi nimenomaan
läntiseen maailmanyhteisöön, mikä tarkoitti jäsenyyttä (tai ainakin hyvin tiivistä yhteyttä)
niin Euroopan unioniin kuin Natoonkin. Niinpä Venäjän johto päätti ratkaista tätä kautta
syntyneen ongelman perinteisin sotilaallisin keinoin. Ja me kaikki tiedämme nyt, millaisia
seurauksia tästä kaikesta on ollut.

Ukrainan on yrittänyt torjua Venäjän hyökkäystä vaihtelevalla menetyksellä nyt jo yli 1500
päivän ajan. Venäjän on onnistunut liittämään Krimin niemimaan, ja Donbassin alueella se
on vallannut suhteellisen laajoja alueita. Mutta lopullista voittoa se ei ole pystynyt
saavuttamaan: Ukraina on edelleen suvereeni valtio, joka saa laajaa kansainvälistä tukea.
Venäjä taas on kärsinyt valtavat taloudelliset ja miehistötappiot, ja siitä on tullut
taloudellisesti heikko koko kansainvälisen yhteisön hylkiö, jonka tukijoiden määrä vain
supistuu. Tästä huolimatta voi käydä niin, että sota loppuu siihen, että Ukraina joutuu
luopumaan joistakin alueistaan, mutta itsenäisyytensä se tulee säilyttämään. Ja Venäjä
tulee vastaavasti jatkossakin jäämään ainakin osittain normaalin kansainvälisen
kanssakäymisen ulkopuolelle.

Yksittäiset ratkaisut voivat joskus muuttaa nopeastikin kansainvälisiä asetelmia.
Yhdysvallat ja Israel aloittivat viime kuun lopussa yhteisen operaation, joka tähtää Iranin
uskonnollisen johdon syrjäyttämiseen ja maan ydinaseohjelman lopettamiseen.
Yhdysvallat onnistui aikaisemmin vaihtamaan vaivattomasti Venezuelan johdon ja Israel
taas – perustellusti – on kokenut Iranin autoritaarisen johdon suurimmaksi uhkaksi
turvallisuudelleen. Kaikki kuitenkin viittaa tällä hetkellä siihen, että poliittinen muutos
Iranissa ei ole yhtä yksinkertainen ja ongelmaton kuin taannoin Venezuelassa. Vaikka
Iranin hallinnon sortovaltainen luonne on laajalti tunnustettu ja järjestelmän vaihtoa on
siellä toivottu, kyseessä on kuitenkin lähes 90 miljoonan asukkaan maa, jolla on
huomattava sotilaallinen kapasiteetti ja mahdollisuus vahingoittaa tarvittaessa vaikka koko
maailmantaloutta.

Ukrainan kannalta Iranin tapahtumilla voi olla toki myönteinen vaikutus, onhan Iran tukenut
merkittävällä tavalla Venäjää toimittamalla sille suuret määrät ohjus- ja droonikalustoa.
Mutta tilanteeseen sisältyy silti myös joitakin riskejä. Ennen muuta Iranin sodan jatkuminen
voi johtaa siihen, että taloudellisista näkymistä huolestuneet länsimaat eivät enää jaksa
tukea Ukrainaa samalla tarmolla kuin aikaisemmin, varsinkin jos polttoaineiden hinnat
nousevat pysyvästä nykyistä korkeammiksi. Lisäksi raakaöljyn hinnan kallistuminen tuo
lisää rahaa Venäjän sotakassaan, mikä sekään ei ole hyvä asia. Joka tapauksessa on
selvää, että seuraavat viikot ja kuukaudet ovat maailmanpolitiikassa erittäin hankalaa
aikaa. Ja mikä pahinta, lopputulema saattaa hyvin olla se, että Iranin kansan asema ei tule
lopulta parantumaan millään tavoin.

Mitä useampi päivä on kulunut, sitä todennäköisemmältä on alkanut vaikuttaa siltä, että
Yhdysvaltain ja Israelin sotaretki Iraniin ei ole ohi muutamassa päivässä – kuten ei
aikoinaan myöskään Venäjän sotaretki Ukrainaan. Lisäksi Iranin sodan vaikutukset
maailmantalouteen ovat suuret ja koko ajan kasvamaan päin. Raakaöljyn hinta on ehtinyt
jo nousta poikkeuksellisen korkealle, toisin kuin Yhdysvaltain ja Israelin johdossa mitä ilmeisimmin oletettiin. Iran on edelleen kykyä puolustautua, sillä se on varsin
kylmäverisesti iskenyt useiden maiden alueille: Kyprokselle, Turkkiin, Azerbaidzhaniin ja
Persianlahden maihin. Israel puolestaan on pommittanut terroristijärjestö Hizbollahin Etelä-
Libanonissa valvomia alueita osallistuen samalla myös iranilaisten kohteiden
pommittamiseen. Siviiliuhreiltakaan ei ole vältytty.

Iranissa on jo pitkään vallinnut kärjistynyt sisäinen tilanne. Maata ovat hallinneet kohta 50
vuoden ajan vanhoilliset islamistiset piirit, jotka eivät ole kaihtaneet vastustajiensa
tuhoamista. Erityisen tulenarka tilanne oli juuri ennen uusimman sodan puhkeamista.
Maassa oli laajoja mielenosoituksia, jotka tukahdutettiin väkivaltaa käyttäen. Maata 1980-
luvulta saakka johtaneen ajatollah Ali Khamenein johdolla luotiin teokraattinen
järjestelmä, jossa poliittiselle oppositiolle ei ollut mitään tilaa. Ulkopoliittisesti hän on
edustanut voimakasta länsivastaisuutta; hän esimerkiksi on toistuvasti kieltäytynyt
vuoropuhelusta Yhdysvaltain kanssa ja on tukenut monin tavoin Israelia vastustavia
terroristijärjestöjä. Hän ei ole antanut armoa myöskään juutalaisten kansanmurhalle
toisessa maailmansodassa vaan on pitänyt sen tapahtumista epävarmana ja epäselvänä.
Heti sodan ensimmäisenä päivänä Yhdysvallat ja Israel iskivät Khamenein virastoon ja
pommittivat sen maan tasalle. Tässä yhteydessä hän ja useampi maan ylimpään johtoon
kuulunut henkilö sai surmansa. Yli viikon kestäneen epäselvän tilanteen jälkeen maan ns.
väliaikainen johtajaneuvosto nimesi Iranin uudeksi hengelliseksi johtajaksi hänen 56-
vuotiaan poikansa Mojtaba Khamenein, jota monet ovat luonnehtineet jopa isäänsä
vanhoillisemmaksi. Hänen valintansa on useiden tarkkailijoiden mielestä tulkittavissa siten,
että Iranin poliittisessa linjassa tuskin on odotettavissa mitään suurempia muutoksia ja että
maa olisi päinvastoin valmistaumassa pitkäaikaiseen vastarintaan.

Presidentti Donald Trumpin Iran-politiikka ei taas mitä ilmeisimmin ole perustunut siihen,
että yhteenotto jatkuisi kovinkaan pitkään. Onnistunut Venezuelan operaatio on saanut
hänet mitä ilmeisimmin uskomaan, että sotilaallisen voiman käyttö onnistuisi myös
Iranissa. Iranin hallinto on ollut maailmalla siinä määrin epäsuosittu, että operoinnin sitä
vastaan ei uskottu herättävän suurempia protesteja edes alueen islamilaisissa maissa.
Iranin kanssa läheisemmässä suhteessa olevien maiden, erityisesti Venäjän ja Kiinan, on
uskottu sopeutuvan helposti ajatollahien vallan kaatamiseen.

Maailmantalous on kuitenkin lahjomaton ja arvaamaton. Persianlahden kautta kulkee
arvioiden mukaan noin viidesosa maailman raakaöljystä, ja se on riittävä määrä ajamaan
energiamarkkinat kaaokseen. Vaikka Iran on kärsinyt sodan ensimmäisten päivien aikana
suuria tappioita, se näyttää onnistuneen melko hyvin sotilaallisen kapasiteettinsa
alueellisessa hajauttamisessa ja suojaamisessa. Irakin johdon mahdollista kaatumista ei
maailmalla surra, mutta Yhdysvaltain ja Israelin toimenpiteet eivät nekään kerää mitään
suurempaa suosiota. On hyvä muistaa, että jokainen sodan päivä heijastuu myös meille
Suomeen ja vaikeuttaa entisestään kansantaloutemme saattamista paremmille raiteille -
riippumatta siitä kuinka pitkällä me olemme edenneet säästökohteiden löytämisessä ja ns.
vihreässä siirtymässä.

Jyrki Iivonen