Jyrki Iivonen
KEKKONEN, KEKKONEN, KEKKONEN… PRESIDENTTI URHO
KEKKONEN SUOMEN POLIITTISESSA HISTORIASSA
Helmikuun 15. päivänä tuli kuluneeksi päivälleen 70 vuotta yhdestä itsenäisen Suomen
poliittisen historian merkittävimmistä päivistä. Tuona päivänä vuonna 1956
presidentinvaalin kaikki 300 valitsijamiestä olivat kokoontuneet eduskuntataloon
valitsemaan maallemme uutta presidenttiä. Kyseessä oli vaalien kolmas kierros, jolloin
vastakkain olivat eniten ääniä edellisellä kierroksella saaneet ehdokkaat, maalaisliiton
Urho Kaleva Kekkonen ja sosialidemokraattien Karl-August Fagerholm. Asetelma oli
äärimmäisen tasainen eikä kukaan voinut tuolloin varmuudella tietää, kumpi näistä
kahdesta selviäisi voittajana.
Vaalit voitti ehdokas Kekkonen pienimmällä mahdollisella erolla eli 151 äänellä 149 ääntä
vastaan. Tänä päivänäkään ei tiedetä varmuudella, mistä hän nuo voittoon tarvittavat
äänet oli saanut, sillä pelkillä maalaisliiton ja kansandemokraattien äänillä hän ei vaaleja
olisi kuitenkaan voittanut. Täpärästä vaalituloksesta seurasi, että Kekkonen joutui
aloittamaan lopulta yli 25 vuotta jatkuneen kautensa presidenttinä kaikkea muuta kuin
suopean poliittisen ilmapiirin vallitessa. Epävarmuutta lisäsi vielä se, että Kekkosen
astuessa virkaansa maaliskuun 1. päivänä Suomessa alkoi myös yleislakko, joka monien
mielestä oli vaalin hävinneiden kosto uudelle presidentille.
Kun muistetaan, että Suomi on ollut itsenäinen valtio nyt yli 108 vuotta, kattaa pelkästään
Kekkosen kausi presidenttinä tuosta ajasta lähes neljäsosan. Kun vielä muistetaan myös
se, että Kekkosella oli merkittävä rooli Suomen politiikassa jo 1930-luvulta lähtien ja että
hänen siirtymistään syrjään käynnisti kaksi tai jopa kolme vuosikymmentä kestäneen
itsetutkistelun kauden, on Kekkonen ollut tavalla tai toisella läsnä maamme politiikassa
noin 60 vuoden ajan. Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa ja erityisesti sen jälkeen kun
Venäjä hyökkäsi Ukrainaan vuonna 2022, on keskustelu Kekkosen kauden perinnöstä
vilkastunut entisestään. Eikä tämä rasti ole millään muotoa helppo, sillä siinä määrin
monta särmää Kekkosen valtiomieskuvaan sisältyy.
Kekkonen suhtautui poliittisen uransa alkuvuosina varsin kriittisesti Neuvostoliittoon ja
poliittiseen vasemmistoon. Hän myös arvosteli Moskovan kanssa solmittujen
rauhansopimusten ehtoja. Toisaalta hän pyrki heti sodan jälkeen korostamaan ajattelunsa
läheisyyttä vuosien 1946-1956 presidentin Juho Kusti Paasikiven kanssa, toimihan hän
Paasikiven valtakaudella lukuisia kertoja esimerkiksi pääministerinä. Näin ollen voi ajatella,
että Kekkosen ajattelun taustalla oli kaksi ohjenuoraa, että ’politiikkaa ja erityisesti ulko- ja
turvallisuuspolitiikkaa tulee toteuttaa ajassa’ ja että ’kaiken politiikan tulee olla mahdollisen
taidetta’.
Ensimmäisellä periaatteella tarkoitetaan sitä, että kansallisen turvallisuuden suuret linjat
tulee rakentaa ja toteuttaa realistisen maailmankuvan, kullakin hetkellä vallitsevien
olosuhteiden määrittämissä puitteissa. Suomen tuli esimerkiksi muistaa se, että se oli
jäänyt sodassa hävinneiden puolelle. Toinen periaate taas tarkoittaa sitä, että Suomen
kaltaisen pienen valtion tulee politiikassaan ottaa huomioon sen, mikä sille ylipäänsä on
mahdollista. Suomi joutui sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomission eli käytännössä
Neuvostoliiton suoraan valvontaan. Tuon erittäin tiukan kontrollin vuoksi oli tärkeää
noudattaa rauhansopimuksen ehtoja ja harjoittaa toimivien henkilösuhteiden kautta
sellaista politiikkaa suhteessa Kremliin, että nuo mahdollisuuksien rajat voitiin ulottaa
mahdollisimman laajalle. Tässä suhteessa presidentti Kekkonen kieltämättä teki
suhteellisen onnistuneesti pitkäjänteistä työtä. Edistyminen oli toki välillä tuskallisen
hidasta, mutta tuon politiikan ansiosta pystyimme sittenkin välttämään Itä-Euroopan
kansandemokratioiden kohtalon, olkoonkin että täysin ilmainenkaan ei saavutuksemme
ollut.
Kaiken kaikkiaan voidaan siis sanoa, että presidentti Kekkonen onnistui varsinkin kahden
ensimmäisen kautensa aikana välttämään pahimmat ulko- ja turvallisuuspoliittiset karikot.
Suhteet Neuvostoliittoon ja varovainen eteneminen kohti kansainvälisiä organisaatioita
(YK:n jäsenyys 1950-luvun puolivälissä, lisääntyvä pohjoismainen yhteistyö, kahdenväliset
suhteet johtaviin länsivaltoihin) sujuivat toivotulla tavalla, mutta sisäpolitiikassa ei kehitys
ollut yhtä auvoista. Jälkikäteen tarkasteltuna alkoi vähän kerrassaan näyttää siltä, että
presidentti Kekkonen ei pitänyt itseään korvaamattomana vain ulkopolitiikassa vaan myös
sisäpolitiikassa. Hän tukeutui politiikassaan entistä enemmän maalaisliittoon ja
vasemmistoon, erityisesti kansandemokraatteihin, ja niiden antamaan tukeen. Samalla
hän sulki kokoomuksen varsin pitkäksi aikaa keskeisen sisäpoliittisen päätöksenteon
ulkopuolelle. Puolue pääsi vaikuttamaan kannatustaan vastaavalla tavalla maamme
politiikkaan vasta sen jälkeen, kun Kekkonen vuonna 1981 oli luopunut virallisesta
asemastaan.
Kekkosen sisäpoliittisen vallankäytön synkin hetki koettiin vuonna 1974, jolloin hänet
valittiin uudelle kaudelle eduskunnan säätämällä poikkeuslailla, ilman että maassa olisi
järjestetty lainkaan presidentinvaaleja. Jo sitä ennen Kekkosen vallankäyttö oli muuttunut
demokratian näkökulmasta huonompaan suuntaan. Ensimmäiset merkit tällaisesta
näkyivät jo vuonna 1961, hänen ensimmäisen virkakautensa viimeisinä kuukausina, kun
oli syntymässä tilanne, jossa hänen valintansa toiselle kaudelle olivat muuttuneet
epävarmemmiksi. Tuolloin Neuvostoliiton johto puuttui peliin lähettämällä Suomelle nootin,
jossa annettiin epäsuorasti ymmärtää, että vain Kekkosen valinta uudelle kaudelle takaisi
maiden väliset hyvät suhteet. Myös vuoden 1974 poikkeuslaissa näkyi ns. Kremlin
kädenjälki, joka osaltaan varmisti Kekkosen aseman. Vasta Mihail Gorbatshovin nousu
valtaan vuonna 1985 muutti Neuvostoliiton suhtautumisen siihen, miten suuri liikkumatila
Suomelle haluttiin antaa.
Miten meidän tulisi sitten tänä päivänä suhtautua Kekkosen vuosiin Suomen johdossa?
Ainakin keskustelu hänen perinnöstään on pysynyt vilkkaana ja muuttanut muotoaan, ehkä
jopa siinä määrin, että hänen toimintansa myönteiset puoletkin ovat jääneet vähemmälle
huomiolle. Täysin perustellun arvostelun ohella on syytä muistaa, että presidenttinä
Kekkonen opetti Suomelle sitä poliittista realismia, joka alkujaan oli lähtenyt presidentti
Paasikiven vanhasuomalaisesta ajattelusta. Aina 1980-luvulle saakka Neuvostoliitto oli
suurvalta, jolla oli potentiaalinen mahdollisuus ohjata Suomen johdon toimintaa ja
ajattelua. Myös Suomessa allekirjoitettiin tuolloin se ylevä määrittely, joka Kekkosen
kauden loppuun saakka kirjattiin esimerkiksi Suomen ja Neuvostoliiton johtajien kaikkien
virallisten tapaamisten kommunikeoihin: ”Suomen ja Neuvostoliiton välinen
rauhanomainen rinnakkaiselo on myönteinen esimerkki siitä rauhanomaisesta
rinnakkainelosta, joka vallitsee kahteen eri yhteiskuntajärjestelmään kuuluvan valtion
välisissä suhteissa.” Mutta sen jälkeen kun Neuvostoliittoa ei enää ollut, ei Suomen ja
Venäjän välisissä suhteissa ollut enää paluuta näihin vanhoihin muotoiluihin.
Edellä kuvattu poliittinen realismi ei kuitenkaan olisi edellyttänyt sitä tapaa, jolla joitakin
Suomen sisäisiä asioista kylmän sodan aikana hoidettiin. Presidentti Kekkosen
mahtikäskyillä – joihin usein haettiin suostumus myös Kremlistä – päätettiin esimerkiksi
siitä, millaisia hallituksia Suomeen valittiin tai millaisia suhteita me ylläpidimme eri
länsimaihin. Myös Kekkosen valinta uudelle kaudelle eduskunnan säätämällä
poikkeuslailla vuonna 1974 oli ratkaisu, jossa ei kunnioitettu demokratian pelisääntöjä.
Presidentti Kekkonen kiistatta joutui toki aika ajoin toimimaan varsin hankalissa tilanteissa,
mutta näiden tilanteiden hyödyttäminen omien poliittisten ambitioiden hoitamiseen ei
tietenkään ole ollut oikea ratkaisu. Siksi onkin perusteltua sanoa, että realistinen
keskustelu Kekkosen kauden 25 vuodesta on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin käyty
loppuun.
Jyrki Iivonen