Jyrki Iivonen

ONKO KANSAINVÄLINEN JÄRJESTELMÄ UUDESSA MURROKSESSA – TUNNELMIA DAVOSIN KOKOUKSEN JÄLKEEN

Davosin talousfoorumin perinteinen kokoontuminen muutama päivä sitten paljasti aikaisempaa selvemmin, että kansainvälinen järjestelmä on siirtymässä rakenteellisesti uuteen vaiheeseen. Kyseessä on nyt kolmas kerta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, kun näin käy. Tällä kertaa tuo muutos on ollut poikkeuksellisen akuutti myös Suomen ja sen noudattaman ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta. Koska vielä ei tiedetä, mihin tämä viimeisin muutos tulee johtamaan – nyt esillä on ollut lähinnä vain erilaisia uhkakuvia ilman ratkaisuja – on mahdollista, että myös Suomi joutuu tekemään omista ratkaisuistaan poikkeuksellisen vaikeita.

Kun toisen maailmansodan taistelut olivat päättyneet ja uusi järjestelmä alkanut rakentua erityisesti Euroopassa ja Itä-Aasiassa, kävi nopeasti ilmi, että sodanaikaiset liittosuhteet tulisivat jäämään lyhytaikaisiksi. Oli siksi selvää, että länsimaiden ja Neuvostoliiton väliselle yhteistyölle ei ollut pitkäaikaisia perusteita. Vaikka Saksan ja sen muodostaman liittokunnan muodostamaa yhteisöä ei enää ollut, osoittautui ajatus rauhanomaisen yhteistyön maailmasta pian utopiaksi. Maailma sai kyllä perustettua Yhdistyneet Kansakunnat (YK), mutta se ei taannut pysyvää rauhaa. Vain muutamassa vuodessa kansainvälinen järjestelmä olikin kehittynyt kaksinapaiseksi kahden ideologian väliseksi taistelukentäksi.

Kylmän sodan maailmaa on pitkään pidetty kansainvälisen järjestelmän vakauden kannalta kaikkea muuta kuin hyvänä vaihtoehtona. Tänä päivänä tulisi kuitenkin rehellisesti myöntää, että siihen liittyi myös hyviä elementtejä, joista kannattaa mainita erityisesti kaksi, ennustettavuus ja etäisyysperiaate. Edellinen tarkoittaa sitä, että vaikka kahden blokin välillä käytiin jatkuvaa kilpailua, siihen sisältyi kuitenkin selkeä periaate, joka teki järjestelmästä helpommin ennustettavan. Hyvä esimerkki siitä on ollut Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välinen ydinasepelote. Kun kummallakin osapuolella oli riittävä kapasiteetti vastapuolen tuhoamiseen, oli erityisen tärkeää, että niiden toiminta oli ennustettavaa kummankin blokin kannalta. Se johtikin siihen paradoksaaliseen tilanteeseen, että vastakkainasettelusta huolimatta järjestelmä oli suhteellisen vakaa.

Etäisyysperiaate tarkoittaa puolestaan sitä, että pääosa blokkien välisestä sotilaallisesta kamppailusta tapahtui kaukana kummankin osapuolen ydinalueista. Vaikka kylmän sodan vastakkainasettelun ydinalueena on usein pidetty Eurooppaa, ankarinta kamppailu oli kuitenkin maantieteellisesti suhteellisen kaukana, Itä-Aasiassa (Korea, Vietnam) ja Lähi-idässä (Israel vs. arabimaat). Esimerkiksi Kuuba säilytti siksi asemansa vuosikymmenestä toiseen, vaikka se sijaitsi aivan Yhdysvaltain vieressä. Yritykset tuoda Latinalaiseen Amerikkaan Yhdysvaltain vastaisia toimijoita torjuttiin sen toimesta päättäväisesti ja empimättä. Näin tämä etäisyysperiaate linkittyi toimivalla tavalla yhteen ennustettavuuden kanssa.

Kylmän sodan aikainen maailmanjärjestys päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991, vain muutaman vuoden pituisen murroskauden jälkeen. Alkuun uskottiin, että olisimme silloin siirtyneet ”historian jälkeiseen aikaan”, missä vanhat vastakkainasettelut olisivat jääneet taakse. Samalla vahvistui usko siihen, että kylmästä sodasta voittajana selvinnyt Yhdysvallat muodostaisi yksinapaisen maailmanjärjestelmän keskuksen. Usko yksinapaisuuteen alkoi kuitenkin rapautua lähes saman tien. Ensiksi Yhdysvallat haastoi islamilainen terrorismi (2001), ja pian sen jälkeen Venäjä alkoi Vladimir Putinin valtaannousun jälkeen militarisoitua ja ryhtyä turvaamaan etujaan myös sotilaallisin keinoin. Venäjän näennäisen nousu varjoon jäi kuitenkin todellinen muutos, Kiinan nousu taloudelliseksi ja sotilaalliseksi suurvallaksi Venäjän ohi sekä sen Yhdysvalloille esittämä haaste. Kiinan politiikka onkin itse asiassa ollut varsin taitavaa ja siksi tuloksellista: siitä onkin kuin varkain tullut lyhyessä ajassa varteenotettava haastaja Yhdysvalloille.

Tänä päivänä maailma on siirtynyt – kuten myös presidentti Alexander Stubb on todennut – hieman epävakaaseen kolminapaiseen rakenteeseen (liberaali länsi, totalitaristinen itä ja nouseva etelä). Muutos on selkeästi vauhdittunut Donald Trumpin toisen presidenttikauden myötä, onhan hänen harjoittamansa politiikka ollut sellaista, että siinä on kyseenalaistettu kaksinapaiselle järjestelmälle olennaiset ennustettavuus ja etäisyys. Davosin talousfoorumi on ollut viimeisin (mutta ei varmasti viimeinen) paikka, jossa hänen linjanvetonsa ovat aiheuttaneet suurta hämminkiä ja epätietoisuutta. Ennustettavuus puuttuu hänen ulostuloistaan. Kukaan tuskin osasi odottaa, että hän toisella virkakaudellaan on uhannut naapurimaan Kanadan haltuunotolla tai Grönlannin ottamisella Tanskalta – varsinkin kun sekä Kanada että Tanska ovat olleet vuosikymmenten ajan Yhdysvaltain varsin lojaaleja liittolaisia.

Presidentti Trump ei myöskään ole epäröinyt kohdistaa vaatimuksiaan niin lähialueelle kuin kauemmaksikin. Hän on herättänyt uudelleen henkiin 200 vuotta sitten luodun ns. Monroen opin, joka antaa Yhdysvalloille yksinoikeuden valvoa läntisen pallonpuoliskon asioita. Niinpä Yhdysvallat kävi pidättämässä Venezuelan yksinvaltaisen presidentin Nicolás Maduron ja on varsin suorasukaisesti arvostellut Kolumbiaa ja Meksikoa – Tanskalle ja Kanadalle esitettyjen vaatimusten lisäksi. Trumpin Yhdysvaltojen ja Euroopan välille on samaan aikaan syntymässä levenevä kuilu, jonka kurominen käy koko ajan vaikeammaksi. Ikävä sivujuonteena on se, että samaan aikaan Trump on esittänyt toistuvasti varsin kauniita sanoja sekä Venäjän että Kiinan yksinvaltaisista johtajista.

Suomen asema on näiden tapahtumien ristipaineessa monella tapaa vaikea. On ollut täysin selvää, että Suomen kaltainen pieni maa ei voi yksin ryhtyä julkisesti haastamaan maailman suuria. Emme ole tehneet niin vanhoissa suhteissamme Neuvostoliittoon emmekä voi tehdä niin myöskään tänä päivänä. Venäjä ei enää kuulu näihin maailman suuriin ja siinä me olemme samassa rintamassa lähes kaikkien Euroopan maiden kanssa. Yhdysvallat on tässä mielessä vaikeampi tapaus. Kyseessä on Suomen tärkein kauppakumppani, joka osallistuu merkittävällä tavalla myös sotilaallisen turvallisuutemme ylläpitämiseen. Toisaalta on selvää, että presidentti Trumpin avoin eurooppalaisen Naton ja Euroopan unionin suuntaan osoittama halveksunta koskee myös meitä. Edessämme tulee siksi olemaan monella tavalla vaikea nuorallatanssijahaaste, joten ilman olisimme kovin mielellämme jatkaneet. Ulkopoliittiselle johdollemme ei tänä päivänä voi siis mitenkään olla kateellinen, niin monia haasteita siihen nyt kohdistuu.

Presidentti Trumpin Davosissa pitämä puhe on ollut hyvin vaikeasti tulkittavissa. Yhtäältä hän suhtautui siinä varsin happamasti omien liittolaismaittensa toimintaan arvostellen suorasanaisesti mm. Tanskaa ja Kanadaa. Hän antoi – valitettavasti virheellisesti – myös ymmärtää, että transatlanttisissa suhteissa Yhdysvallat olisi ollut koko ajan antava ja eurooppalaiset liittolaiset saava osapuoli. Tämä ei tietenkään pidä ollenkaan paikkaansa, mutta sopii hyvin hänen retoriikkaansa. Samassa puheessa annettiin sekä ruusuja että risuja, sekä lupauksia että uhkauksia ja vaatimuksia. Taustalla lienee olettamus, että toinen osapuoli joutuu tällöin miettimään sopivaa vastausta hänen puheisiinsa, jolloin hän saa lopulta helpommin tahtonsa läpi. Tällaisessa taktiikassa on kuitenkin myös riskinsä. Se voi johtaa lopulta tilanteeseen, jossa toinen osapuoli ei ota enää mitään hänen esityksiään vakavasti ja ryhtyy rakentamaan tulevaisuuttaan ilman että Yhdysvallat olisi siinä enää keskeisesti mukana. Liioitellut lausunnot, virheelliset tulkinnat ja suoranaiset valheet eivät ainakaan helpota keskinäisen ymmärryksen rakentamista.

Suomi on omassa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ollut aina harkitseva ja maltillinen, mutta meillekin presidentti Trumpista on tulossa ennenkokematon haaste. Ainoa oikea tapa suhtautua häneen on kylmänviileä harkinta – tapa jota me noudatammekin jo nyt. Selvää lisäksi on, että vaikka Eurooppa onkin jo alkanut systemaattisesti panostaa oman maanosansa turvallisuuteen ja sotilaalliseen puolustukseen, tehtävä olisi selkeästi helpommin toteutettavissa, jos voisimme tehdä sen ilman että meidän tarvitsee koko ajan ennakoida Yhdysvaltain kulloisiakin ratkaisuja. Aina se ei näet ole mitenkään yksinkertaista.

Jyrki Iivonen