Jyrki Iivonen

9.5.2022

PITÄÄKÖ OLLA HUOLISSAAN?

Televisiossa on jo vuosien ajan esitetty ohjelmaa ”Pitääkö olla huolissaan?” Siinä kansalaiset etsivät vastausta heitä koskeviin arkielämän ongelmatilanteisiin. Katsojat saavat neuvoja kolmelta vakituiselta kirjailijalta (Kari Hotakainen, Tuomas Kyrö ja Miika Nousiainen) sekä yhdeltä vierailevalta asiantuntijalta. Ohjelma on humoristinen ja viihdyttävä; se saa itse asiassa helposti unohtamaan, miten suuria ongelmia tämän päivän maailmassa onkaan. Monet näistä yleismaailmallisista huolista ovat sellaisia, että niiden johdosta on todellakin syytä olla huolissaan.

Kuten kaikki hyvin tietävät, Venäjä aloitti yksipuolisesti oikeudettoman ja kaikkia mahdollisia sopimuksia rikkovan sodan Ukrainaa vastaan 24.2.2022, Venäjän jo vakiintuneen käytännön mukaisesti heti olympiakisojen päättymisen jälkeen. Venäjän kannalta sodassa on mennyt pieleen lähes kaikki. Ukraina on pystynyt lujaan ja tehokkaaseen vastarintaan eikä Venäjän joukot ole pystyneetkään marssimaan riemusaatossa Kiovaan. Kansainvälinen yhteisö on lähes yksituumaisesti asettunut Ukrainan tueksi antamalla sille taloudellista, poliittista ja myös sotilaallista apua. Venäjän toiminnan ovat hyväksyneet vain Pohjois-Korean, Valko-Venäjän ja Eritrean kaltaiset maat. Varsinkin demokraattiset läntiset hallitukset ovat kohdistaneet Venäjään laajamittaisia taloudellisia ja poliittisia pakotteita, jotka ovatkin vähän kerrassaan raunioittamassa sen talouden.

Venäjä perusteli aloittamaansa sotaa sillä että se halusi katkaista Ukrainan lähestymisen lännen kanssa. Venäjän johto otti erityisesti esille Naton laajentumisen, jonka taustalla se näki laajan salaliittomaisen juonittelun, joka tähtäsi Venäjän heikentämiseen ja jopa eristämiseen. Voi hyvin olla, että Ukraina ei sodan päätyttyä pääse automaattisesti Naton jäseneksi, mutta sen sijaan varmaa on, että sen yhteydet ja kanssakäyminen läntisen maailman kanssa tulee tiivistymään. Venäjä taas tulee jäämään vuosikausiksi kansainvälisen yhteistyön ulkopuolelle, hylkiöksi jonka kanssa vain harvat haluavat olla tekemisissä.

Venäjä ei ole joutunut tähän rooliin yllättäen. Se on jo kahden vuosikymmenen ajan ilmaissut tyytymättömyytensä kansainväliseen järjestelmään ja on paheksunut mm. Naton laajentumista. Venäjä ei ole ollut halukas ymmärtämään, että tuo laajentuminen ei ole mikään salajuoni vaan johtuu vain ja ainoastaan siitä, että Neuvostoliiton kahleista vapautuneet itäisen Euroopan maat ovat nähneet Nato-jäsenyydessä ainoan toimivan keinon taata niiden turvallisuus tulevaisuudessa. Tilanne on itse asiassa ollut pikemminkin se, että varsinkin heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Nato-maat suhtautuivat hyvin empien uusien jäsenten ottamiseen.

Jos Putinin politiikan tavoitteena oli estää Naton laajentuminen, ei hän olisi voinut epäonnistua surkeammin. Koko toisen maailmansodan välisen ajan sotilaallista liittoutumattomuutta kaihtaneet Suomi ja Ruotsi muuttivat kurssinsa täysin. Aina viime vuodenvaihteeseen saakka noin kaksi kolmannesta niiden kansalaisista vastusti mielipidetiedusteluissa Natoon liittymistä. Kansalaisten enemmistön kanta muuttui kuitenkin muutamassa päivässä heti sodan alettua Ukrainassa. Nato-jäsenyys ei ollut enää epämääräinen optio vaan muuttui aidoksi. Suomi ja Ruotsi ovat pikavauhtia neuvotelleet Naton kanssa siitä, millä tavoin niiden jäsenyydet olisivat toteutettavissa niin nopealla aikataululla kuin mahdollista.

Suomen poliittinen johto on toiminut asiassa ripeästi. Se ei ole silti suhtautunut sinisilmäisesti niihin riskeihin, joita Natoon liittymiseen voi sisältyä. Kun Venäjän johto aikaisemmin on kerta toisensa jälkeen korostanut, että Suomi voi itsenäisenä valtiona päättää itsenäisesti turvallisuuttaan ja puolustustaan koskevista ratkaisuista (ja olen henkilökohtaisesti ollut todistamassa monia näistä lausunnoista niin Suomessa kuin Venäjälläkin), on tuo kanta nyt muuttunut. Venäjä on tehnyt selväksi, että Suomella on oikeus itsenäiseen päätöksentekoon vain siinä tapauksessa että se ei ole liittymässä Natoon. Kun nyt on käynyt selväksi, että Suomella on erilainen näkemys siitä mitä oikeus itsenäiseen päätöksentekoon tarkoittaa, on Venäjän äänensävy muuttunut. Venäjän retoriikan muututtua on syytä kysyä, pitääkö meidän olla huolissamme siitä, mitä Naton jäsenyyden hakeminen meille merkitsee varsinkin lyhyen kauden aikana ennen jäsenyyden toteutumista.

Kysymys on Suomen kannalta hankala erityisesti siksi, että kukaan ei voi tietää, miten pitkäksi aika jäsenanomuksen jättämisestä jäsenyyden toteutumiseen tulee muodostumaan. Tämä johtuu siitä, että Naton jokaisen jäsenmaan täytyy päättää erikseen Suomen jäsenyyden hyväksymisestä. Maamme ulkopoliittinen johto on toki tilanteen ongelmallisuuden ymmärtänyt ja on siksi käynyt koko ajan keskusteluja johtavien Nato-maiden kanssa siitä, millä tavoin ne voisivat tukea Suomea ennen kuin liittokunnan V artiklan velvoitteen astuvat osaltamme voimaan. Selvää kuitenkin on, että Suomea ei tulla jättämään yksin myöskään jäsenyyttä edeltävän siirtymäkauden aikana.

Keneltäkään ei ole voinut jäädä huomaamatta, että Venäjä on jo ehtinyt aloittaa voimakkaan verbaalisen kampanjan Suomea vastaan. Virallinen valtiojohto on ollut vielä suhteellisen vähäpuheinen, mutta sen tiukassa valvonnassa olevat tiedotusvälineet ovat esittäneet Suomea kohtaan mitä mielikuvituksellisimpia syytöksiä. Suomessa kuulemma ihannoidaan natseja (mahtaako olla kysymys samoista natseista jotka Venäjän mielestä ovat vallassa myös Ukrainassa) samassa hengessä kuin toisessa maailmansodassa. Suomea on ryhdytty jälleen syyttämään talvisodan ja jatkosodan aloittamisesta, Leningradin piirityksestä sekä kansanmurhasta Itä-Karjalassa. Venäjällä on ilmeisesti unohdettu vuonna 1939 solmittu Saksan ja Neuvostoliiton välinen sopimus Euroopan jakamisesta etupiireihin sekä talvisota, jonka viimeiset neuvostojohtajat Mihail Gorbatshov ja Boris Jeltsin molemmat määrittelivät aikoinaan Stalinin aloittamaksi oikeudettomaksi sodaksi.

Pitääkö meidän siis olla huolissamme Venäjän koventuneesta kielenkäytöstä, erilaisista hybridivaikuttamisen muodoista, kybersodankäynnistä ja muista ei-sotilaallisen voimankäytön muodoista? Yhden lauseen pituinen kryptinen vastaus on, että meidän tulee eikä tule olla huolissamme moisesta. On selvää, että jos Venäjä ryhtyy laajamittaiseen operointiin Suomea kohtaan, sillä saattaa olla myös ikäviä seurannaisvaikutuksia. Silloin on kuitenkin syytä muistaa, että Venäjän johto on jo aikoja sitten määrittänyt Suomen aseman osaksi länttä. Toisin sanoen, erilaisia ei-sotilaallisia keinoja voitaisiin kohdentaa Suomeen silloinkin kun emme olisi hakeneet Nato-jäsenyyttä. Meillä on kuitenkin kyky ja suhteet selviytyä niistä.

Oikeastaan ainoa Suomen valtiojohtoon kohdistuva kritiikin aihe on se, että päätökseemme lähteä hakemaan Nato-jäsenyyttä kului liian pitkä aika eli yli kaksi vuosikymmentä. Meidän olisi pitänyt aloittaa Natoon liittymistä koskeva prosessi jo 1990-luvulla heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, mutta liian ankarasti ei silloisia ratkaisuja pidä arvostella, koska tuossa vaiheessa uskottiin vielä vahvasti siihen, että Venäjä oli aidosti muuttumassa yhteistyöhakuiseksi ja rauhantahtoiseksi lännen kumppaniksi. Sen sijaan on jälkikäteen paikallaan tarkastella kriittisesti suhtautumistamme Natoon sen jälkeen kun Venäjän johto aloitti sodan Georgiaa vastaan vuonna 2008, pystytti jäätyneen konfliktin Transdnistriaan, miehitti Krimin niemimaan vuonna 2014, perusti separatistihallinnon Donetskiin ja Luhanskiin samana vuonna sekä ryhtyi eliminoimaan poliittisia vastustajiaan niin Venäjällä kuin sen rajojen ulkopuolella. Mutta kuten vanha suomalainen viisaus sanoo, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Mutta miten sitten on tuon huolissaan olemisen kanssa? Meidän on syytä muistaa, että tekemämme ratkaisut eivät ole nollasummapeliä. Sodan helmikuussa käynnistyttyä ei tullut kysymykseenkään, että uhrin osaan joutunut Ukraina olisi jätetty täysin oman onnensa nojaan. Venäjä oli toiminut jo niin pitkään holtittomasti ja suorastaan rikollisesti, että sen aggressioihin oli vastattava tilanteeseen sopivalla tavalla ja tietäen, että siitä aiheutuu kustannuksia koko kansainväliselle yhteisölle, myös niille maille jotka eivät ole sanktioissa mukana. Ukrainan rohkea vastarinta hyökkääjää vastaan on sitä paitsi osoittanut, että tämän sodan myötä kansainväliseen järjestelmään pesiytyneitä ongelmia on mahdollista ryhtyä perkaamaan. Väkivallalla uhkaamiseen saati sen käyttöön ei pidä enää alistua. Pitää vain varautua siihen, että tilanteen parantuminen tulee viemään oman aikansa. Mutta jos ukrainalaiset kestävät sen, kyllä mekin sen kestämme.

Mitä taas Suomen Nato-jäsenyyteen tulee, siitä ei ole syytä olla millään tavoin huolissaan. Suomesta tulee Natolle hyvä ja turvallisuutta tuottava jäsen, jonka kaikki jäsenvaltiot kyllä hyväksyvät. Suomen ja Ruotsin jäsenyyden myötä Pohjois-Eurooppaan syntyy viiden Pohjoismaan muodostama turvallisuusliittoutuma, joka mahdollistaa entistä paremman yhteistyön niiden välille. Venäjän kokemat sotilaalliset takaiskut Ukrainassa puolestaan osoittavat, että sen sotilaallinen toimintakyky on paljon heikompi kuin mitä on oletettu ja pelätty. Siksi on syytä toistaa jälleen kerran, että pelkkä Nato-jäsenyys tuo meille niin vahvan sotilaallisen turvan, että se kyllä riittää, onhan näet totta että yksikään Nato-maa ei ole koskaan joutunut ulkopuolisten voimien sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi Euroopassa. Naton jäseninä olemme siellä missä meidän on jo pitkään kuulunutkin olla, samankaltaisten ja samanmielisten valtioiden muodostamassa turvallisuusyhteisössä. Joistakin nykyisistä huolenaiheista huolimatta meidän ei siis loppujen lopuksi tarvitse olla erityisen huolissaan mistään.

Jyrki Iivonen