Jyrki Iivonen

24.3.2022

SOTA UKRAINASSA ON ASETTANUT SUOMEN UUSIEN TURVALLISUUS- JA PUOLUSTUSPOLIITTISTEN RATKAISUJEN ETEEN

Venäjän (tai pikemminkin presidentti Putinin) katalasta hyökkäyksestä itsenäiseen Ukrainaan on kulunut nyt jo kuukausi. Vastoin Venäjän johdon odotuksia ukrainalaiset ovat nousseet kuitenkin sinnikkääseen vastarintaan. Kun maajoukkojen eteneminen syvemmälle Ukrainaan on pysähtynyt, on Venäjä joutunut turvautumaan erilaisiin kaukovaikutteisiin keinoihin, erityisesti syvältä Venäjän rajojen sisäpuolelta laukaistuihin ohjusiskuihin. Ne ovat kyllä saaneet aikaan paljon tuhoa ja inhimillistä kärsimystä, mutta ukrainalaisten päättäväisyyttä ne eivät ole pystyneet horjuttamaan. Sota käy Venäjälle koko ajan yhä kalliimmaksi.

Tilanne Ukrainassa on siis edelleen kesken. Tässä vaiheessa on kuitenkin jo entistä selvempää, että Venäjän sotilasjohdon strategiset ja taktiset suunnitelmat ovat epäonnistuneet karkeasti. Tilanne muistuttaa itse asiassa monin tavoin tapahtumia joulukuun alussa vuonna 1939. Stalin oli tuolloin määrännyt puna-armeijan hyökkäämään Suomeen. Hän uskoi vakaasti siihen, että suomalaiset eivät olisi yksituumaisia ja myös sotilaallisesti huonosti valmistautuneita. Perustamalla Terijoen hallituksen Stalin uskoi, että Suomen työväki nousisi kapinaan ja ottaisi neuvostojoukot riemuiten vastaan. Suomen valtaamisen uskottiin tapahtuman muutamassa päivässä, jolloin kansainvälisen yhteisön heikoilla protesteillakaan ei olisi ollut kovin suurta merkitystä.

Jos Putinin tavoitteena on ollut toimia Stalinin tuolloin antaman esikuvan mukaisesti, ovat tapahtumat toteutuneet monella tapaan samaan tahtiin. Venäjän sotilastiedustelu on mitä ilmeisimmin antanut väärän kuvan, että ukrainalaiset suhtautuisivat kielteisesti maan johtoon eivätkä surisi suuremmin sen syrjäyttämistä. Putin itse taas näyttää luottaneen siihen, että länsi on erimielinen ja kykenemätön antamaan riittävää sotilaallista ja poliittista tukea ukrainalaisille. Molemmat olettamukset ovat osoittautuneet vääriksi. Presidentti Volodymyr Zelenskyi on osoittautunut lujaksi johtajaksi joka on koonnut ukrainalaiset yhteiseen taisteluun Venäjän joukkoja vastaan. Länsimaat taas ovat yhdistäneet rivinsä Venäjää vastaan siitäkin huolimatta että siitä on aiheutunut niille taloudellisia menetyksiä. Toisaalta on muistettava, että taloudelliset menetykset olisivat saattaneet kasvaa vielä suuremmiksi, mikäli Venäjä olisi saanut tälläkin kertaa tahtonsa läpi – kuten Krimin valtauksen (2014) ja Georgian sodan (2008) yhteydessä kävi.

Mielipideilmaston dramaattinen muuttuminen meillä Suomessa on yksi konkreettinen seuraus Venäjän politiikan epäonnistumisesta. Jos joku olisi vain muutama kuukausi sitten väittänyt, että Putinista tulee Suomen Nato-jäsenyyden merkittävin edistäjä, hän olisi saanut osakseen makeat naurut. Onkin totta, että Suomella on tähän saakka ollut jossain määrin naiivi suhtautuminen Venäjän hyväntahtoisuuteen ja sen toiminnan ennustettavuuteen. Varoitussignaaleja Putinin halusta palauttaa Neuvostoliitto takaisin ei ole otettu riittävän vakavasti – sen enempää meillä kuin muuallakaan. On luotettu siihen, että Venäjä kuitenkin olisi valmis neuvottelupohjaiseen, molempia osapuolia hyödyttävään yhteistyöhön lännen kanssa.

Kansainvälisessä politiikassa on kuitenkin muistettava se tosiasia, että kun luottamus on kerran menetetty, sen rakentaminen uudelleen tulee viemään varsin pitkän ajan. Tällä hetkellä Venäjään eivät taida luottaa kuin sitä YK:n yleiskokouksen äänestyksessä tukeneet maat; Eritrea, Pohjois-Korea, Syyria ja Valko-Venäjä. Tällaisten kumppanien varaan ei uutta kansainvälistä järjestystä ole mahdollista rakentaa. Niiden mahdollisesti antama tuki on omiaan vain heikentämään Venäjän asemaa entisestään – toki muistaen että nyt se näyttää olevan juuri oikeassa seurassa.

Suomessa Putin on onnistunut avaamaan monien Nato-jäsenyyttä tähän saakka sitkeästi vastustaneiden poliitikkojen silmät. Kokoomus ja RKP ovat tähänkin saakka kannattaneet jäsenyyttä, joten niiden ei ole tarvinnut muokata ajatteluaan uudelleen. SDP, Keskusta ja Vihreät ovat sen sijaan joutuneet reivaamaan kantaansa toiseen suuntaan varsin nopeasti. Myös Perussuomalaiset ja Liike Nyt ovat ryhtyneet ottamaan selkeästi kantaa jäsenyyden puolesta. Jopa Vasemmistoliiton kannattajien keskuudessa jäsenyyden kannattajia on kyselyjen mukaan tällä hetkellä vastustajia enemmän. Yleinen mielipide on selkeästi kääntynyt eikä kovinkaan moni puhu enää myöskään kansanäänestyksen tarpeellisuudesta, koska siihen sisältyisi poikkeuksellisen paljon hybridivaikuttamiseen liittyviä riskejä.

Missä Suomen tapauksessa tällä hetkellä sitten mennään, varsinkin nyt kun kansalaisten mielipide on käynyt suhteellisen selkeästi ilmi? Ulkopoliittinen johto on ryhtynyt johdonmukaisesti kartoittamaan keskeisten Nato-maiden suhtautumista Suomen jäsenanomukseen. Tasavallan presidentti Niinistö, pääministeri Marin, ulkoministeri Haavisto ja puolustusministeri Kaikkonen ovat lyhyessä ajassa tavanneet henkilökohtaisesti Suomen kannalta keskeisten maiden poliittiset johtajat (Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa, Ranskassa, Saksassa). Tiivis linjausten synkronisointi on ollut käynnissä Suomen ja Ruotsin kesken – onhan näet selvää, että nämä kaksi maata kuuluvat mitä ilmeisimmin samaan pakettiin. Venäjän suuntaan sen sijaan on yhteyksiä ollut paljon vähemmän, koska tässä tilanteessa keskusteluilla Putinin kanssa ei olisi kovinkaan suurta merkitystä. Oikea ratkaisu on myös se, että puolustusvoimien toiminta- ja kalustomenoja on ryhdytty kasvattamaan nopealla aikataululla.

Tasavallan presidentti on ollut oikeassa siinä, että olipa ratkaisumme Naton suhteen mikä tahansa, on tarpeen arvioida huolellisesti mutta ripeästi eri vaihtoehtoihin sisältyvät riskit. Erityisesti haetaan vastausta kysymykseen siitä, millä tavoin Venäjä tulisi Suomen jäsenyysanomukseen suhtautumaan – tai pikemminkin siihen, miten me reagoimme Venäjän toimintaan. Samalla on mietitty sitä, millä tavoin kansainvälinen asemamme voidaan turvata siinä vaiheessa kun jäsenyysanomus on jätetty, mutta lopullinen hyväksyminen vielä puuttuu. Naton suunnalta on tehty selväksi, että Suomi täyttää kirkkaasti kaikki jäsenyydelle asetetut kriteerit. Suomessa taas on ymmärretty, että pitkällä tähtäimellä meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin jäsenyys. Kahdenväliset turvatakuut näet jättävät Suomen edelleen haavoittuvaan asemaan.

Seuraavat viikot ja kuukaudet voivat siis olla maamme tulevaisuuden kannalta ratkaisevat. On arvioitu, että mikäli päädymme jättämään jäsenhakemuksen, tulisi liikkeellelähdön tapahtua seuraavien parin kuukauden aikana. Enää emme voi ottaa politiikkamme lähtökohdaksi kylmän sodan aikaista ”kahteen eri yhteiskuntajärjestelmään kuuluvan valtion rauhanomaista rinnakkainoloa”, koska rauha on nyt menetetty useammaksi vuodeksi ja koska meillä on naapurina sopimusvelvoitteensa hylännyt, kansainvälisen oikeuden periaatteita rikkova sekä epäluotettava ja autoritaarinen maa, joka ei kunnioita sen enempää kansainvälistä yhteisöä kuin omia kansalaisiaankaan. Suomella ei ole tässä tilanteessa kuin yksi ohjenuora: omien etujen tinkimätön puolustaminen. Ja sitä me juuri nyt teemme.

Jyrki Iivonen