Jyrki Iivonen

12.4.2021

SE NOBEL TIESI PAIKKANSA – KAZUO ISHIGURON KIRJAILIJAKUVASTA

Viimeisen 30 vuoden aikana on ollut vain seitsemän sellaista kirjailijaa jotka mielestäni ovat ongelmitta ansainneet saamansa Nobelin kirjallisuuspalkinnon, heidän joukossaan Bob Dylan, Mario Vargas Llosa ja Orhan Pamuk. Ylivertainen on mielestäni kuitenkin vuoden 2017 valittu, japanilais-englantilainen Kazuo Ishiguro, jonka koko kaunokirjallinen tuotanto on käännetty myös suomeksi. Niistä viimeisin, tänä vuonna alkukielellä ilmestynyt teos Klara ja aurinko saadaan sekin suomeksi ensi syyskuussa. Ishiguro on hyvin harkitseva kirjailija. Häneltä on kulunut yhdeksän romaanin kirjoittamiseen lähes 40 vuotta. Jokainen teos on siis pitkän harkinnan ja huolellisen työn tulos.

Ishiguro on kahden eri kulttuurin välimaastossa taitavasti liikkuva kirjailija. Hän on syntynyt Nagasakissa Japanissa vuonna 1954, mutta muutti vanhempiensa kanssa Englantiin jo vuonna 1960. Hän on monessa mielessä klassinen englantilainen kirjailija, jonka teoksista kuitenkin löytyy myös vahva japanilainen eetos. Ishiguron teoksille on tyypillistä myös liikkuminen monen eri genren alueella, mm. fantasiassa ja tieteiskirjallisuudessa.

Ishiguron tuotannossa ei ole yhtään heikkoa lenkkiä; kaikki hänen kirjansa ovat lukemisen arvoista. Käyn läpi hänen kirjansa siitä järjestyksessä kuin ne ovat ilmestyneet alkukielellä. Esikoisromaania lukuun ottamatta ne kaikki ovat ilmestyneet Tammen Keltaisessa kirjastossa Helene Bützovin suomentamina. Suluissa on kerrottu sekä kirjan alkuperäinen ilmestymisvuosi että suomennoksen ilmestymisvuosi. Osa kirjoista löytyy edelleen kirjakaupoista, mutta osaa täytyy etsiä antikvariaateista – valitettavasti vain on käynyt niin että Ishiguron teosten arvo on ymmärretty niin hyvin että niiden hinnat ovat olleet jo jonkin aikaa nousussa.

Silmissä siintävät vuoret (1982/1983)

Ishiguron esikoisromaani Silmissä siintävät vuoret (A Pale View of Hills) sijoittuu hänen syntymäkaupunkiinsa Nagasakiin, joka on toinen niistä kaupungeista johon elokuussa 1945 pudotettiin atomipommi. Romaani sijoittuu noin kaksikymmentä vuotta myöhempään aikaan, jolloin sodan jäljet olivat vielä selvästi näkyvissä mutta kuitenkin elettiin jo uutta aikaa. Kirjan henkilöt etsivät paikkaansa nopeasti muuttuvassa maailmassa, osa sen löytäen ja osan jäädessä vaeltamaan kahden maailman välille.

Kirjan päähenkilö Etsuko on muuttanut Englantiin ja muistelee elämäänsä Nagasakissa aikana jolloin hän odotti ensimmäistä lastaan. Hän arvioi läheistensä tekemiä vaikeita ratkaisuja; appi ei ymmärtänyt, miksi hänen pyyteetön toimintansa ennen sotaa ja sen aikana ei saa tunnustusta tai edes hyväksyntää, ja hänen ystävänsä taas seurustelee Japaniin sijoitetun amerikkalaisen sotilaan kanssa ja suunnitteli muuttoa Yhdysvaltoihin. Kirjan tunnelma on surumielinen, jopa apaattinen. Ishiguro korostaa, miten vaikeaa ihmisten on sopeutua uuteen aikakauteen silloin kun he ovat menettäneet entisen elämänsä kiinnekohdat ja heidän ratkaisunsa ovat osoittautuneet vääriksi.

Menneen maailman maalari (1986/1988)

Romaanissaan Menneen päivän maalari (An Artist of the Floating World) Ishiguro syventää edellisessä teoksessa esille noussutta Japanin vanhan sukupolven vaikeutta sopeutua maailmansodan jälkeiseen maailmaan, missä sekä vanha politiikka että ihmisten henkilökohtaiset ratkaisut on usein kyseenalaistettu. Näitä ihmisiä ei välttämättä ole suoraan rangaistu aikaisemmista teoistaan vaan heidät on unohdettu, mikä on voinut olla vielä pahempi seuraus menneisyydessä tehdyistä ratkaisuista.

Myös tämä Ishiguron romaani sijoittuu Nagasakiin mutta vuoteen 1948. Sen päähenkilön on Japanin hallinnolle sodan aikana propagandistisia maalauksia tehnyt taidemaalari Masuji Ono, joka ei pysty ymmärtämään, miksi nuori sodanjälkeinen sukupolvi vaatii häneltä anteeksipyyntöä ja katumusta, vaikka hän itse katsoo toimineensa välttämättömyyden paineen alla ja vilpittömällä mielellä. Hän ei kuitenkaan pääse pakoon menneisyyttään vaan joutuu kohtaamaan syytöksiä ja halveksuntaa, jotka vaikuttavat jopa hänen päivittäiseen elämäänsä, erityisesti yrityksille löytää tyttärelleen sopiva puoliso.

Ishiguro kuvaa ilmiötä jolla on saksankielinen nimi Vergangenheitsbewältigung, menneisyydenhallinta. Kyseessä on prosessi, jonka saksalaiset ovat Hitlerin hallinnon takia joutuneet käymään läpi – toisin kuin esimerkiksi venäläiset joille se olisi ollut vähintään yhtä tarpeellista. Tämä ristiriitainen tunne syyllisyydestä on jäytänyt japanilaisia tähän päivään saakka; varsinkin suhteissaan naapureihinsa se joutuu toistuvasti kohtaamaan menneisyyden haamut, uudelleen ja uudelleen. Niin käy myös Masuji Onolle.

Pitkän päivän ilta (1989/1990)

Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day) on ainakin toistaiseksi Ishiguron tunnetuin ja samalla myös brittiläisin teos, osin myös siksi että siitä on tehty elokuva jossa Anthony Hopkins teki unohtumattoman roolin vanhentuvana ja ammatilliselle identiteetille uskollisena hovimestarina. Hänen uskollisuutensa menee niin pitkälle, että hän alistaa sille myös henkilökohtaisen elämänsä ja ihmissuhteensa, prosessi joka näkyy hänen suhteissaan omaan isäänsä sekä vastakkaiseen sukupuoleen.

Kyseessä on Ishiguron ensimmäinen romaani, jonka näyttämönä on perinteinen englantilainen yhteiskunta, jossa vanhoilla perinteillä ja arvoilla ei toisen maailmansodan jälkeen ole enää ollut samaa asemaa kuin aikaisemmin. Kirjan päähenkilö, hovimestari Stevens, saa kartanon uudelta amerikkalaiselta omistajalta muutaman päivän loman, jonka hän päättää käyttää vierailemalla entisen työtoverinsa, taloudenhoitaja neiti Kentonin luona. Hän saa isännältään lainaksi auton, jonka kanssa hän matkaa halki uuden Englannin ihmetellen sen ilmiöitä ja yrittäen selvitellä omia ratkaisujaan ja suhdettaan poliittiseen epäsuosioon joutuneeseen entiseen isäntäänsä lordi Darlingtoniin, joka sodan lähestyessä oli pyrkinyt luomaan tiiviimmät suhteet Britannian ja Hitlerin Saksan välille, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Hovimestari Stevens on edellisen romaanin taidemaalari Onon sukulaissielu. Heillä molemmilla on korkea ammatillinen moraali, johon ei kuulu esimiesten tekojen ja motiivien minkäänlainen kyseenalaistaminen. Nyt kun maailma on tuominnut näiden ratkaisut vääriksi ja moraalittomiksi, he joutuvat miettimään myös omaa asemaansa suhteessa niihin. Stevensin ammatillinen koodi on kuitenkin selvä: hän ei ole vastuussa ylempiensä ratkaisuista vaan pyrkii parhaan kykynsä mukaan täyttämään sen mitä häneltä odotetaan. Tällainen ratkaisu ei välttämättä ole hänen kannaltaan miellyttävä mutta se on ainoa oikea – siitäkin huolimatta että se merkitsisi elämättä jäänyttä elämää.

Surullinen pianisti (1995/2019)

Vuonna 1995 ilmestynyt romaani Surullinen pianisti (The Unconsoled) on edeltäjiinsä verrattuna hyvin erilainen. Kun edelliset teokset sijoitettiin Japaniin tai Englantiin, tapahtuu Surullinen pianisti tarkemmin nimeämättömässä keskieurooppalaisessa maassa, joka saattaa olla Saksa mutta yhtä hyvin joku muukin. Tämä 658-sivuinen romaani kertoo kuuluisasta pianistista herra Ryderista joka saapuu kaupunkiin pitämään konserttia – tai sitten hänen vierailulleen voi olla myös joku toinen syy. Kirja kertoo siitä, mitä pianisti Ryder kaupungissa kokee. Hän ajautuu kuin voimakkaan virran viemänä tapahtumasta toiseen, tapaa uusia ihmisiä ja välillä myös yllättäviä vanhoja tuttavia ilman että hän voisi suuremmin vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Kerronnan vauhti on niin nopea että myös lukija ahmii tekstiä itsekin siitä kaikesta hengästyen.

Kirjan tahti on poikkeuksellisen kiivas ja tempaa lukijan mukaansa. Niin Ryderista kuin kaupungista johon hän on matkustanut, paljastuu koko ajan uusia asioita. Lukijan tempautuu tapahtumien keskiöön yhtä tahdottomana kuin kirjan henkilötkin. Ja uusia odottamattomia hahmoja nousee koko ajan esiin. Lopputulos on, että sekä kirjan henkilöt että lukijat ovat koko ajan enemmän hukassa. Ryder itse joutuu pohtimaan samoja asioita kuin aikaisemmin hovimestari Stevens ja taidemaalari Ono. Kirjan loppu on kaikesta huolimatta kuitenkin rauhoittava ja kuulas.

Me orvot (2000/2002)

Vuonna 2000 ilmestynyt Me orvot (When We Were Orphans) tuo esiin uudenlaisen Ishiguron. Nyt hän sijoittaa romaaninsa uuteen maahan ja aikaan, 1930-luvun Shanghaihin, joka on joutumassa yhä tiukemmin japanilaisten miehitysjoukkojen valvontaan. Kirja on luonnehdittavissa salapoliisi- tai agenttitarinaksi, jossa haetaan vastausta päähenkilön, kiinalais-englantilaisen salapoliisin Christopher Banksin lapsuudenaikaisiin mysteereihin. Ishiguro yhdistää siinä agenttitarinan ja poliittisen trillerin ja luo realistisen kuvan meille vieraasta ajasta ja paikasta. Ja parasta kirjassa on, että kaikelle löytyy erinäisten vaiheiden jälkeen looginen selitys.

Banksilla on elinikäinen trauma, joka liittyy hänen vanhempiensa salaperäiseen katoamiseen hänen ollessa vielä lapsi. Onko hän ehkä itse vastuussa vanhempiensa tuntemattomasta kohtalosta? Aikuisena hän päättää palata takaisin Kiinaan selvittämään mitä heille on tapahtunut. Totuuden löytäminen ei ole helppoa miljoonakaupungissa, jossa Kiina ja Japani sotivat. Salaisuudet kuitenkin selviävät ja kysymyksiin vastataan, joten kirjan lopussa Banks pystyy palaamaan takaisin Lontooseen, elämään kenties hieman tylsää mutta kuitenkin rauhoittunutta ja turvallista elämäänsä.

Ole luonani aina (2005/2005)

Jos Me orvot yhdisti Ishiguron kerrontaan agenttikirjallisuuden tarjoamia aineksia, on vuonna 2005 ilmestynyt Ole luonani aina (Never Let Me Go) määriteltävissä puhtaaksi dystooppiseksi tieteiskirjallisuudeksi, kuvaukseksi geenimanipuloinnin saastuttamasta lähitulevaisuuden maailmasta, jollaisesta hän haluaakin lukijoitaan varoittaa. Kirjan näyttämönä on jälleen Englannin maaseutu, ja se kertoo kolmen nuoren elämästä sikäläisessä salaperäisessä sisäoppilaitoksessa. Heitä varjellaan kaikista kontakteista ympäröivään yhteiskuntaan ja he saavat vain asteittain selville sen, millainen lohduton tulevaisuus heitä lopulta odottaa.

Kirjan henkilöt ovat hyväksikäytettyjä ilman että he ovat kovinkaan tietoisia siitä. He ovat nuoria, jotka on kloonattu geeniteknologian avulla. Heillä on määrätty tehtävä, jota heille ei sen tarkemmin selitetä tai perustella. Useimmat kirjan henkilöistä ovat kuitenkin alistuneet kohtaloonsa uskoen samalla ratkaisseensa sen ristiriidan, joka heidän kohdallaan vallitsee uskomisen ja tietämisen välillä. Kirjan kuva tulevaisuuden yhteiskunnasta onkin äärimmäisen lohduton ja surullinen – me joudumme alistumaan kohtaloomme emmekä edes osaa kyseenalaistaa niitä ratkaisuja jotka on tehty meidän puolestamme. Olemme kaikki jollakin tavoin hyväksikäytettyjä emmekä voi kohtaloamme muuttaa.

Yösoittoja (2009/2011)

Yösoittoja (Nocturnes) on viisi pitkää novellia sisältävä kokoelma. Novelleja sitoo yhteen musiikki ja rakkaus. Kaikki tarinat ovat intensiivisiä ja omalla tavallaan kauniita, mutta eivät kuitenkaan yhtä pessimistisiä ja armottomia kuin Ishiguron aikaisemmat romaanit. Ne tuovat jälleen yhden uuden näkökulman siihen, millainen on hänen kirjailijakuvansa ja kerronnallinen innovatiivisuutensa.

Kaikki viisi novellia ovat kertomuksia rakkaudesta, rakkaudesta joka lähes poikkeuksetta johtaa pettymyksiin, mutta silti ne ovat henkilöidensä kannalta opettavia ja jossain määrin jopa myönteisiä kokemuksia. Niissä erotaan keskinäisen rakkauden vuoksi, haetaan paluureittiä takaisin menetettyyn rakkauteen tai yritetään pelastaa jo menetettyjä suhteita – kaikki ihmiselämään liittyviä ilmiöitä.

Haudattu jättiläinen (2015/2016)

Romaanissaan Haudattu jättiläinen (The Buried Giant) Ishiguro on valinnut genrekseen historiallisen fantasian. Tällä kertaa kyseessä on retki varhaiskeskiajan Englantiin, aikakauteen roomalaisten poistumisen jälkeen. Hän rakentaa historiallisesti tarkan antropologisen romaanin, jossa on mukana runsaasti fantasiakirjallisuuden aineksia. Kyseessä on tarina yhteiskunnan romahtamisesta Britannian historian synkimmän ajanjakson aikana joka ulottuu 400-luvulta aina seuraavan vuosituhannen vaihteeseen saakka. Rooman pystyttämät valtarakenteet ovat sortuneet eikä niiden tilalle ole syntynyt toimivaa järjestelmää, vaan maa on muuttunut eri heimojen ja klaanien väkivaltaisen kamppailun näyttämöksi.

Kirjan päähenkilöt ovat vanha pariskunta Axl ja Beatrice. He ovat menettäneet lähes kaikki muistonsa ja muistinsa, ja he haluavat pelastaa identiteetistään sen mikä vielä on pelastettavissa. He lähtevät pitkälle matkalle halki autioituneen maan etsimään kauan sitten kadonnutta poikaansa, jota koskevat muistot ovat uhkaavasti häipymässä ja jonka nimenkin he ovat jo unohtaneet. Vaikka romaani on sijoitettu tiettyyn historialliseen ajankohtaan, se voisi aivan yhtä hyvin olla kuvaus myös tulevaisuuden maailmasta.

Juonipaljastusten välttämiseksi jätettäköön kertomatta, miten Axlin ja Beatricen etsintä päättyy. Sen voi kuitenkin sanoa, että heidän matkansa unohduksesta uuteen muistamiseen on pitkä ja kulkee monien vaikeuksien kautta: matkan varrella on autioitunut maa jossa on sotaa ja väkivaltaa, palaneita kyliä ja nälkää, epäluuloja ja rosvoja, ritareita ja jättiläisiä, lohikäärmeitä ja taloudellista kurjuutta – mutta eiköhän tätä kaikkea (lohikäärmeitä myöten) löydy myös meidän maailmastamme.

Klara ja aurinko (2021/2021)

Ishiguron uusin romaani Klara ja aurinko (Klara and the Sun) on ilmestynyt viime kuun alussa kirjailijan kotimaassa Englannissa. Suomeksi se ilmestyy ensi syksynä, jälleen Tammen kustantamana. Kyseessä on Me orvot –kirjan tapaan kuvaus lähitulevaisuudesta, missä koneet ovat ottamassa vallan ihmisiltä. Myös tätä romaania hän on valmistellut useamman vuoden ajan, joten odotettavissa on jälleen kerran poikkeuksellinen ja intensiivinen lukukokemus.

Klara ja aurinko sijoittuu lähitulevaisuuden maailmaan, maahan jonka sanotaan muistuttavan monella tavoin Yhdysvaltoja. Kirjan päähenkilö on teini-ikäinen Josie, jolle hänen äitinsä ostaa Klara-nimisen ihmisen kaltaisen robotin seuralaiseksi ja ystäväksi. Toinen kirjan juonne liittyy siihen, että geeniteknologian koko ajan kehittyessä sitä käytetään myös lasten biologisen perimän jalostamiseen. Tällä kaikella on Ishiguron kirjassa kauaskantoisia sosiaalisia ja poliittisia vaikutuksia; yhteiskunta jakautuu yhä voimakkaammin kahtia, ja vain toisella puolella on mahdollisuus menestyä.

Kazuo Ishiguro on edellä kuvattujen teosten kautta osoittanut olevansa yksi tämän päivän maailmankirjallisuuden merkittävimmistä hahmoista. Teosten genret ja näyttämöt vaihtelevat, mutta niitä sitoo yhteen huoli siitä, mihin suuntaan maailma on kehittymässä. Ja vaikka hänen tuotannossaan on selvästi havaittavissa oleva japanilainen pohjavire – toisen japanilaisen mestarin Haruki Murakamin tapaan – ovat hänen teemansa hyvin yleismaailmallisia. Siksi hän puhuttelee niin syvästi myös meitä suomalaisia.

Jyrki Iivonen