Jyrki Iivonen

11.2.2022

MIKSI FJODOR DOSTOJEVSKIN JUHLAVUOSI JÄI MEILTÄ VIETTÄMÄTTÄ

”Kaikki mikä elämästä oli tietämistä oli

Karamazovin veljeksissä, kirjoittanut Fjodor Dostojevski.”

Kurt Vonnegut, Teurastamo 5

Maailmankirjallisuuden historiaa on mahdollista tarkastella ennen muuta yksittäisten kirjailijoiden teosten kautta. Voisimme lähteä liikkeelle esimerkiksi Homeroksen kirjoittamiksi oletettujen Iliaksen ja Odysseian kautta, edetä Rooman kulttuuria edustavan Vergiliuksen kautta keskiaikaan ja siellä esimerkiksi Danten Jumalaiseen näytelmään ja Chaucerin Canterburyn tarinoihin. Maininnan ansaitsisivat myös 1500-luvun lopussa vaikuttanut kirjallisuudenhistorian kenties merkittävin näytelmäkirjailija William Shakespeare sekä 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa maailman kirjallista näyttämöä hallinnut Johan Wolfgang Goethe.

1800-luvun puolivälin paikkeilla kaunokirjallisuus muuttui yleismaailmalliseksi, kun merkittäviä kirjailijoita alkoi nousta julkiseen tietoisuuteen useissa eri maissa samanaikaisesti. Myös Suomen kansallinen kirjallisuus syntyi tuossa vaiheessa, kiitos erityisesti Johan Ludvig Runebergin, Sakari Topeliuksen ja Aleksis Kiven. Erityisen merkittävää roolia maailmankirjallisuudessa näyttelivät tuohon aikaan kuitenkin venäläisen klassisen kirjallisuuden edustajat. He saivat erityisen innokkaan ja tarkkaavaisen lukijakunnan myös täällä Suomessa, onhan suomalaisessa ja venäläisessä mentaliteetissa paljon yhteisiä piirteitä. Sama surumielisyys on havaittavissa myös suomalaisessa kirjallisuudessa ja kevyessä musiikissa: molemmat ovat mollivoittoisia vuodatuksia kaipauksesta, pettymyksestä ja surusta.

Venäläisen kirjallisuuden kultakausi alkoi 1800-luvun alussa vaikuttaneesta Aleksandr Pushkinista (1799-1837), jota aiheellisesti pidetään venäläisen kirjallisuuden isänä. Hänen kunniakseen on Venäjällä eri aikakausina perustettu lukuisia kaupunkeja, katuja, puistoja, teattereita, museoita jne. Monet Pushkinin teokset, Pietari Suurta ylistävä runoelma Vaskiratsastaja (jossa muuten kerrotaan tämän perustaneen Pietarin kaupungin ruotsalaisten kiusaksi), oopperaksikin tehty Jevgeni Onegin ja Patarouva, balettina tunnetuksi tullut Pähkinänsärkijä sekä sellaiset historialliset näytelmät ja romaanit kuin Boris Godunov ja Kapteenin tytär ovat muuttuneet yleismaailmallisiksi taideteoksiksi. Pushkinin erityinen ansio on ollut kuitenkin siinä, että hänen myötään venäläinen kulttuurielämä alkoi kukoistaa ja levitä myös muun maailman tietoisuuteen.

Pushkinia seurasi suuri joukko yleismaailmallisesti tunnettuja kirjailijoita. Nikolai Gogol (1809-1852) kirjoitti romaanit Kuolleet sielut ja Taras Bulba, Ivan Gontsharov teoksen Oblomov, Ivan Turgenjev (1818-1883) kirjat Isät ja pojat, Aateliskoti ja Metsämiehen muistelmia sekä Nikolai Leshov (1831-1895) teoksen Tuomiokirkon alttaripalvelijat. Anton Tshehov (1860-1904)taas tuli tunnetuksi monista näytelmistään (Kirsikkapuisto, Lokki, Kolme sisarta) ja novelleistaan ja Leo Tolstoi (1828-1910) laajasta historiallisesta romaanistaan Sota ja rauha sekä teoksistaan Anna Karenina ja Ylösnousemus. Nämä kirjailijat kuvasivat eri tavoin sekä maan yltäkylläisyydessä elänyttä yläluokkaa että tavallisia venäläisiä talonpoikia, sekä maaseudun että kaupunkien köyhää kansaa. He kaikki vaikuttivat merkittävällä tavalla siihen että venäläisen sielun käsite alkoi saada konkreettisen ilmiasunsa. 1900-luvulla vastaavalle tasolle ei ole yltänyt kuin Aleksandr Solzhenitsyn.

Kukaan edellä mainituista kirjailijoista, niin merkittäviä kuin heidän tuotantonsa ovatkin olleet, ei kuitenkaan vedä vertoja klassisen venäläisen kirjallisuuden kaikkein merkittävimmälle edustajalle, vuosina 1821-1881 eläneelle Fjodor Dostojevskille. Dostojevskin laajaa tuotantoa arvioitaessa on helppo yhtyä alussa siteerattuun Kurt Vonnegutin arvioon; hänen pääteoksessaan Karamazovin veljeksissä on todellakin kaikki mikä ihmisen elämästä on tietämistä. Siksi onkin valitettavaa, että hänen juhlavuottaan 2021 (syntymästä 200 vuotta, kuolemasta 140 vuotta) ei juhlittu näyttävästi sen enempää Venäjällä kuin muuallakaan, vaikka hän on ollut kaikkein luetuin ja arvostetuin venäläisen klassismin edustaja.

Fjodor Dostojevski syntyi Moskovassa 11.11.1821. Hänen isänsä oli armeijan palveluksessa ollut kirurgi hänen äitinsä tullessa venäläisestä kauppiassuvusta. Isä aateloitiin vuonna 1828 ja hän osti sen jälkeen maalaiskartanon maaorjineen. Vaimon kuoltua vuonna 1837 isä joutui rappiolle ja Fjodor lähetettiin sisäoppilaitokseen. Koulun jälkeen Fjodor alkoi opiskella insinööritieteitä Pietarin sotilasakatemiassa ja saattoi vasta tuolloin perehtyä laajemmin maailmankirjallisuuteen Homeroksesta aina 1800-luvun goottilaiseen kirjallisuuteen saakka. Ortodoksinen uskonto oli hänelle tärkeä koko hänen elämänsä ajan.

Vuonna 1843 Fjodor valmistui aliluutnantiksi, mutta oli jo tuolloin päättänyt ryhtyä ammattikirjailijaksi Hänen ensimmäinen romaaninsa Köyhää väkeä ilmestyi vuonna 1846. Hän oli tuossa vaiheessa alkanut kiinnostua myös yhteiskunnallisista kysymyksistä ja sosialistisesta ajattelusta. Se johti siihen, että hänet vuonna 1849 vangittiin syytettynä terroristisesta toiminnasta. Hänet tuomittiin aluksi kuolemaan, mutta tuomio muutettiin viime hetkellä vankeudeksi ja karkotukseksi Siperiaan, mistä hän pääsi palaamaan Pietariin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Vuoden 1860 paikkeilla alkoi 20 vuotta kestänyt Dostojevskin kirjallisen uran aktiivisin ja tuottoisin vaihe. Hän kirjoitti lukuisten romaanien lisäksi runsaasti uskontoa ja kansallisuusaatetta käsitteleviä kirjoituksia. Vuonna 1860 ilmestynyt romaani Muistelmia kuolleesta talosta kuvasi hänen kokemuksiaan Siperiassa. Sorrettuja ja solvattuja taas kertoi kaupunkien köyhälistön elämästä. Vuonna 1866 hän sai valmiiksi ensimmäisen viidestä suurteoksestaan, romaanin Rikos ja rangaistus, joka kuvaa ihmismielen synkkiä puolia ja on antanut paljon vaikutteita myös tämän päivän realistiselle rikoskirjallisuudelle.

Seuraavien runsaan kymmenen vuoden aikana ilmestyivät hänen kaikki suurteoksensa: Idiootti (1869), Riivaajat (1872), Keskenkasvuinen (1875) ja ennen muuta Karamazovin veljekset (1880). Niissä esiintyvät hänen ajattelunsa kaikki keskeiset teemat: voimakas ortodoksinen usko ja siihen liittyen kärsimyksen ja katumuksen teemat, lämmin suhtautuminen erityisesti Venäjän suurkaupunkien kärsivään köyhälistöön, hyvän ja pahan taistelu yksilön elämässä, vahva venäläinen kansallismielisyys sekä kriittinen suhtautuminen erilaisiin vallankumousaatteisiin ja liberalismiin sekä yleensäkin modernisaatioon. Dostojevskin usko oli vahvassa venäläisessä yhteisöllisyydessä.

Dostojevski ei Neuvostoliiton vuosina saanut ansaitsemaansa tunnustusta, ilmeisesti erityisesti siksi että hän suhtautui kirjoissaan lähes vihamielisesti 1800-luvun terroristisiin järjestöihin ja niiden toimintaan eikä muutenkaan antanut arvoa kaupunkien sosiaaliselle ympäristölle. Kirjassaan Riivaajat hän esitti painavan huolensa siitä, että vallankumouksellisten nihilistien ohjelma terrori-iskuineen johtaisi toteutuessaan siihen, että tavallinen kansa lopulta alistettaisiin täysin ja sen kokemat kärsimykset vain lisääntyisivät. Ei siis mikään ihme, että vuonna 1917 valtaan nousseille bolshevikeille Dostojevski oli varsin kyseenalainen henkilö. Hänen tuotantoaan ei suoranaisesti kielletty, mutta sitä ei myöskään haluttu nostaa näkyvästi esille.

Suomessa Dostojevski on ollut erittäin suosittu ja pidetty. Hänen teoksiaan on julkaistu lukuisina painoksina aina 1800-luvun lopusta lähtien 2000-luvun alkuun saakka. Meillä on katsottu myös paljon Dostojevskin teosten pohjalta tehtyjä elokuvia ja näytelmäsovituksia. Siksi on kovin valitettavaa, että hänen juhlavuotensa 2021 meni meillä ohi varsin huomaamattomasti. Ei uusia käännöksiä, ei uusia näyttämösovituksia, ei seminaareja hänen aatteellisesta merkityksestään.

Venäjällä Dostojevskiin liittyvän huomion vähäisyys voidaan selittää pitkälle sillä, että maan nykyjohdon harjoittama politiikka ja maan koko henkinen ilmapiiri ovat monella tapaa ristiriidassa hänen teostensa perusajattelun kanssa. Mutta sen ei olisi pitänyt vaikuttaa samalla tavoin meillä Suomessa. En ole löytänyt tähän tilanteeseen kuin yhden selityksen: Venäjän poliittinen kehitys vuodesta 2000 lähtien on saanut suomalaiset suhtautumaan aikaisempaa kriittisemmin kaikkeen venäläisyyteen viittaavaan.

Vanhaa venäläistä kirjallisuutta ei enää lueta eikä uudempia teoksia tunneta, venäläinen musiikki ja kuvataide eivät kiinnosta samalla tavoin kuin ennen jne. Jopa venäläiset ravintolat näyttävät yksi kerrallaan katoavan Suomen suuremmista kaupungeista: enää meillä ei syödä pelmeenejä ja blinejä vaan pizzoja, kebabia ja sushia (jotka nekin toki ovat täysin kelvollista ruokaa). Kaukasialainen ravintola on sentään saatu tänne Tampereelle. Venäjän johdon systemaattisesti harjoittama turvallisuuspoliittisen tilanteen kärjistäminen ei ole omiaan ainakaan lisäämään muun maailman kiinnostusta venäläiseen kulttuuriin. Voisi kuitenkin olla hyvä miettiä, olisiko mahdollista tehdä nykyistä selvempi ero Venäjän johdon poliittisten pyrkimysten ja toimintatapojen ja toisaalta venäläisen kulttuurin pysyvien ja arvokkaiden edustajien välille. Lasta ei toisin sanoen pitäisi heittää pois pesuveden mukana.

Jyrki Iivonen