Jyrki Iivonen

14.1. 2024

MIKÄ ON NEUVOSTOLIITON PERUSTAJAN VLADIMIR ILJITSH LENININ HISTORIALLINEN MERKITYS TÄNÄ PÄIVÄNÄ?

Tammikuun 21. päivänä tulee kuluneeksi sata vuotta Neuvostoliiton perustajana pidetyn Vladimir Iljitsh Leninin kuolemasta. Hänen historiallinen asemansa osana Venäjän historiaa on muuttunut merkittävästi vuosien saatossa. Hänellä on toki edelleen mausoleuminsa Punaisella Torilla keskellä Moskovaa. Mauseleumin taakse Kremlin muuriin on haudattu suuri joukko entisiä Neuvostoliiton johtajia Josef Stalinista lähtien ja aina Suomen kommunistisen puolueen perustajiin kuuluneeseen Otto-Wille Kuusiseen saakka.

Historia on kuitenkin usein armoton entisille suurmiehilleen. Näin on käynyt myös Leninille. On ilmeistä, että tuo 100-vuotispäivä ei tule saamaan laajempaa huomiota sen enempää Venäjällä kuin muuallakaan. Tilanne oli täysin toinen reilu puoli vuosisataa sitten vuonna 1970, kun vietettiin hänen syntymänsä 100-vuotisjuhlaa. Se oli merkittävä poliittinen tapahtuma niin eri puolilla Neuvostoliittoa ja kaikissa sen liittolaismaissa kuin myös Suomen kaltaisissa hyviä ja luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon ylläpitäneissä maissa.

Leninin syntymäpäivää juhlittiin näyttävästi myös meillä Suomessa. Taustalla oli historiallinen tulkinta, jonka mukaan Leninin johtama nuori neuvostohallitus oli ensimmäinen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustaja sen jälkeen kun Pehr Edvin Svinhufvudin johtama delegaatio oli mennyt joulukuun 1917 lopussa Pietariin sitä siltä pyytämään. Tunnustuksen saaminen oli poliittinen välttämättömyys Suomelle, olivathan muiden maiden hallitukset lähteneet siitä, että ne voisivat antaa itsenäisyystunnustuksen vasta sitten kun neuvostohallitus oli tehnyt sen.

Presidentti Urho Kekkonen käytti Leninin juhlavuotta hyväkseen ajaakseen omia ja tietenkin myös Suomen poliittisia tavoitteita. Hän antoi tuolloin ymmärtää, että tunnustus olisi ollut eräänlainen ”Leninin lahja” Suomelle, että tämä olisi ikään kuin hyväntahtoisuuttaan tunnustanut itsenäisyytemme. Käytännössä siitä ei kuitenkaan ollut kyse. Leninin johtama neuvostohallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden siitä yksinkertaisesta syystä, että maata johtaneet bolshevikit olivat vakuuttuneita siitä että Suomen – samoin kuin monien muiden maiden, esimerkiksi Puolan ja Saksan – kansallinen itsenäisyys olisi vain lyhyt välivaihe suuressa ja väistämättömässä historiallisessa kehityksessä, joka johtaisi nopeassa tahdissa koko maailman kattavaan sosialistiseen vallankumoukseen.

Pietarissa tiedettiin myös se, että Suomessa oli voimakas kansallinen pyrkimys valtiolliseen itsenäisyyteen. Uskottiin myös, että vallankumouksen levittämiseen Suomen kamaralle suomalaiset sosialistit tarvitsisivat myös hieman työntöapua. Bolshevikkien kansallisuuspolitiikasta tuolloin vastannut Josef Stalin tuli siksi pian Venäjän vallankumouksen jälkeen vierailulle Suomeen kertomaan tarkemmin, millä tavoin ja missä aikataulussa sosialistinen vallankumous Suomessa olisi mahdollista toteuttaa. Hän vetosi suomalaisiin sosialisteihin proletaarisen internationalismin hengessä vallankumouksen pikaiseksi toteuttamiseksi.

Kuten hyvin tiedetään, bolshevikkien ajama tavoite ei Suomessa toteutunut, vaan maamme ajautui kuukausia jatkuneeseen veriseen kansalaissotaan, jonka seurauksena pysyvä irtautuminen Venäjästä varmistui. Samalla se merkitsi sitä, että Suomen ja Venäjän väliset valtiolliset suhteet jäivät varsin huonolle tolalle. Suomen johdossa oltiin tietoisia siitä, että Neuvostoliiton johdossa itsenäisyyttämme pidettiin väliaikaisena ratkaisuna. Mutta kun sosialistiset vallankumoukset epäonnistuivat myös Keski-Euroopan maissa (ja erityisesti Saksassa), Stalin kehitti opin sosialismista yhdessä maassa, opin jolla pyrittiin kuvaamaan Neuvostoliiton ensimmäisiä vuosia ja vuosikymmeniä vallankumouksen jälkeen.

Lenin oli Neuvostoliitossa juhlittu sankari aina 1980-luvulle saakka, jolloin maassa alettiin täyttää ns. historian valkoisia aukkoja. Samalla oli luonnollista, että hänen roolinsa Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden korkeimpana auktoriteettina alkoi joutua uuteen valoon. Presidentti Kekkonen oli käyttänyt taktisesti hyväkseen ajatusta ”Leninin lahjasta”: jonka Lenin on viisaudessaan joulukuussa 1917 päättänyt; se oli hänen mukaansa jotain sellaista jota hänen seuraajansa eivät voisi koskaan ottaa pois tai edes kyseenalaistaa. Neuvostojohtajat Josef Stalinista, Nikita Hrushtshevista ja Leonid Brezhnevistä lähtien joutuivat tavallaan tuon lahjan panttivangeiksi. Se saattoikin pelastaa meidät kylmän sodan vuosina vielä tiukemmasta Neuvostoliiton ylivallasta.

Suomi on sekä kulttuuriltaan että yhteiskunnalliselta ilmapiiriltään ollut koko itsenäisyytensä ajan demokraattinen länsimainen valtio, joka kuitenkin joutui rakentamaan idänsuhteensa erikoisella tavalla. Tällä kylmän sodan aikana luodulla erityissuhteensa oli oma terminologiansa, jota Neuvostoliitto käytti johdonmukaisesti. Tuo ajatuskulku meni neuvostotulkinnan mukaan suunnilleen seuraavasti (ja näin se ilmaistiin mm. maiden välisissä virallisissa julistuksissa): ”Suomen ja Neuvostoliiton välinen suhde on positiivinen esimerkki kahteen erilaiseen yhteiskuntajärjestelmään kuuluvan maan välisestä rauhanomaisesta rinnakkainolosta.” Presidentti Kekkonen oli Suomessa ylin auktoriteetti tämän erityissuhteen tulkinnassa ja hänen perintönsä eli vielä jonkin aikaa hänen kautensa jälkeenkin. Tänään tuota suhdetta ei enää ole, kuten varsin hyvin tiedämme.

Jos Lenin neuvostovallan vuosina oli puolijumalallisessa asemassa, on hänen asemansa tällä vuosisadalla muuttunut täysin toisenlaiseksi. Tämä on näkynyt mm. presidentti Vladimir Putinin antamissa lausunnoissa. Hän ja hänen tukijansa ovat korostaneet, että Neuvostoliiton hajoaminen on ollut yksi suurimmista viime vuosisadan aikaisista katastrofeista. Leniniä on arvosteltu myös suoraan; hänen on mm. katsottu hylänneen perivenäläiset arvot. Lenin on hylätty ja historiallisia auktoriteetteja on alettu etsiä kauempaa historiasta. Samalla on ryhdytty keskustelemaan siitä, onko nyky-Venäjällä oikeastaan mitään yhteistä Euroopan kanssa.

Kun Venäjällä parikymmentä vuotta sitten toteutettiin, monien muiden maiden tavoin, äänestys historian suurimmista kansallisista merkkihenkilöistä, jäi Lenin kauas kärjestä. Historian suurimmaksi venäläiseksi äänestettiin saksalaiset ritarit 1200-luvulla kukistanut Aleksanteri Nevski. (Muistutettakoon, että Suomessa vastaavan äänestyksen voitti jatkosodan aikainen ptresidenttimme Risro Ryti). Kärkisijoille sijoittuivat myös venäläisen yhteiskunnan uudistaja tsaari Pietari Suuri, Venäjää 1700-luvulla hallinnut Katariina Suuri sekä Neuvostoliittoa lujalla otteella hallinnut ja miljoonia venäläisiä surmauttanut Josef Stalin. Lenin sen sijaan jäi kauas kärjestä sijoittuen juuri ja juuri kymmenen suurimman venäläisen joukkoon. Edes venäläiset eivät enää arvostaneet häntä. Siksi ei ole yllätys, että hänen vuosipäiviinsä ei enää kiinnitetä sen suurempaa huomiota.

Englantilainen kirjailija George Orwell on yli 70 vuotta sitten ilmestyneessä teoksessaan Vuonna 1984 sanonut, että se joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee nykyisyyttä. Putinin hallinnossa tämä tiedetään hyvin. Historiankirjoitus on siksi ollut Venäjällä mitä ankarimman valvonnan kohteena. Maan johtajat ovat määritelleet tarkoin, miten kansalaisille tulee puhua menneisyyden tapahtumista. Historiankirjoitus ja politiikan kieli ovat tämän päivän Venäjällä olennainen väline kansalaisten poliittisen ajattelun ohjaajana. Ukrainassa on siten käynnissä sotilaallinen erityisoperaatio, ei sota. Venäjä on selviytynyt kahden viime vuoden tapahtumista hyvin kun taas länsi joutuu aivan pian tunnustamaan tappionsa. Ukrainassa vallassa ovat etnisiä venäläisiä systemaattisesti sortaneet natsit ja fasistit, joiden kukistaminen on Venäjän pyhä velvollisuus jne.

Suomikin on saanut oman osansa tässä pyrkimyksessä kirjoittaa historiaa uudelleen. Aivan äskettäin on esimerkiksi väitetty, että suomalaiset surmasivat toisen maailmansodan aikana neuvostoliittolaisia sotavankeja ja hautasivat heitä Karhumäen lähelle Sandarmohin alueelle. Venäjän viranomaiset ovat tästä syystä ilmoittaneet aloittavansa kansanmurhaoikeudenkäynnin Suomea vastaan. Erityisen tärkeää näyttää olevan kaikkien suomalaisuudesta kertovien jälkien hävittäminen Suomelta toisessa maailmansodassa ryöstetyiltä alueilta. Kansainvälisesti Venäjän toimet ovat kuitenkin merkityksettömiä. Venäläisille itselleen tilanne on sen sijaan ikävä, olkoonkin että useimmat heistä näyttävät mukisematta alistuvan kohtaloonsa.

Suomen kannalta tilanne on tietenkin kiusallinen mutta ei muuten hankala. Mahdollisuutemme vaikuttaa Venäjällä käynnissä oleviin prosesseihin ovat kuitenkin rajalliset. Venäjä on sulkenut itsensä kansainvälisen yhteisön ulkopuolelle eikä siihen voida vaikuttaa perinteisin diplomaattisin keinoin. Mutta jos Venäjä haluaa olla pidempään kansainvälisen yhteisön hylkiö, se on täysin sen oma valinta. Tärkeintä on tässä tilanteessa lujittaa Suomen suhteita demokraattisen lännen maihin. Ainoa surullinen asia on, että Venäjän johdon toiminnan takia pesuveden mukana menevät myös venäläisen kulttuurin kiistatta merkittävät saavutukset.

Jyrki Iivonen