Jyrki Iivonen

6.4.2023

SUOMEN PITKÄ TIE NATOON ON KULJETTU LOPPUUN

Suomesta tuli huhtikuun 4. päivänä Brysselissä puolustusliitto Naton täysivaltainen jäsen, päivälleen 74 vuotta sen jälkeen kun Nato alkujaan perustettiin vastavoimaksi Neuvostoliiton laajentumiselle. Suomesta tuli näin liittokunnan 31. jäsen. Jäsenyyden hyväksyminen päätti näin yli 80 vuotta kestäneen prosessin, jonka aikana haimme demokraattisena valtiona itsellemme luonnollista paikkaa kansainvälisestä yhteisöstä.

Suomen tie Naton ja läntisen kansanvaltaisten maiden yhteisön jäseneksi ei ole ollut helppo. Kuten hyvin tiedämme, joutui Suomi toisen maailmansodan aikana valitsemaan ruton ja koleran, Adolf Hitlerin ja Josef Stalinin välillä. Koska Neuvostoliitto oli talvisodassa pyrkinyt Suomen nopeaan valtaamiseen, oli täysin luonnollista, että joutuessamme sodan laajentuessa maailmanlaajuiseksi valitsemaan paikkaamme päädyimme eri puolelle kuin itäinen naapurimme, joka oli omalla toiminnallaan osoittanut, että se ei hyväksynyt Suomen (eikä muiden läntisten rajanaapuriensa) suvereniteettia.

Toisen maailmansodan päätyttyä tuota valinnanmahdollisuutta eri vaihtoehtojen välillä ei Suomella ollut. Neuvostoliitto oli sodassa voittajien puolella, joten Stalin pystyi sanelemaan pitkälle sen, millaisen poliittisia valintoja sen läntiset rajanaapurit olivat oikeutettuja tekemään. Hän teki myös selväksi sen, että niillä ei tullut olemaan mitään aitoja mahdollisuuksia omiin ratkaisuihin. Suomen sitkeä vastarinta sodassa saattoi kuitenkin vaikuttaa siihen, että toisin kuin keskisen Itä-Euroopan maat, me saatoimme säilyttää kuitenkin muodollisen suvereniteettimme Neuvostoliitolle alisteisena valtiona.

Suomen muodollinen asema Neuvostoliiton hallitsemassa Euroopan osassa betonoitiin monin erilaisin toimenpitein. (Tästä aiheesta on olemassa Anne Applebaumin erinomainen historiateos Iron Curtain. The Crushing of Eastern Europe 1944-1956, Doubleday, New York, 2012). Suomen sodanaikainen poliittinen johto joutui alistumaan epäreiluun sotasyyllisoikeudenkäyntiin – tosin lievemmin ehdoin kuin Itä-Euroopan ns. kansandemokratioissa. Monien keskeisten yhteiskunnallisten järjestöjen toiminta kiellettiin. Suomi joutui maksamaan sodan aloittaneelle Neuvostoliitolle merkittävät sotakorvaukset. Pariisin rauhansopimuksessa Suomen sotilaallisille kyvyille asetettiin lisäksi tiukat rajoitukset. Ja ennen kaikkea Suomen ei sallittu osallistua Yhdysvaltain johdolla annettuun ns. Marshall-apuun, jonka avulla läntisten demokratioiden taloudellinen jälleenrakennus saatiin käyttöön. Myös Suomen osallistuminen kansainvälisten järjestöjen (erityisesti on syytä mainita YK) toimintaan kiellettiin aina 1950-luvun puoliväliin saakka).

Suomelle kehitettiin Neuvostoliiton vaikutuspiirissä oma erityisasemansa, jota alettiin neuvostotermein kuvata sanoilla ”kahteen eri yhteiskuntajärjestelmään kuuluvan valtion rauhanomainen rinnakkainolo”. Suomen kansainvälinen asema taas betonoitiin huhtikuussa 1948 solmitulla ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksella (YYA). Se sitoi Suomen Neuvostoliiton turvallisuustarpeisiin ja rajoitti myös suomalaisten sisäpoliittista liikkumavaraa. Suomen ulkopoliittista linjaa alettiin kutsua Paasikiven-Kekkosen linjaksi, olkoonkin että Juho-Kusti Paasikivellä ei ollut mitään harhaluuloja Neuvostoliiton todellisesta luonteesta (käy selvästi ilmi hänen päiväkirjoistaan) ja Urho Kekkonenkin pyrki käyttämään suhteitamme Neuvostoliittoon lähinnä omien henkilökohtaisten intressien suojelemiseen.

Kun Nato vuonna 1949 perustettiin Yhdysvaltain johdolla, oli sen ensisijaisena tavoitteena estää Neuvostoliiton vaikutuspiirin laajentuminen Euroopassa. Siksi järjestön tavoitteet olivat jo lähtökohtaisesti ristiriidassa YYA-sopimuksen kanssa. Suomi joutui omaksumaan useammaksi vuosikymmeneksi hyvin varovaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan, jonka ensisijaisena tavoitteena oli Neuvostoliiton luottamuksen säilyttäminen ja liikkumavaramme maksimointi tätä kautta. Neuvostoliitto sai YYA-sopimuksen myötä erinomaisen mahdollisuuden rajoittaa myös Suomen sisäpolitiikkaa. Palkinnoksi menetetystä suvereenisuudesta maamme sai idänkaupan kautta joitakin taloudellisia palkintoja.

Tämä tilanne alkoi muuttua vasta 1980-luvulla, jolloin ensiksi Mauno Koivisto valittiin vuonna 1982 vanhan järjestelmän kannattajien pyrkimyksistä huolimatta Suomen uudeksi presidentiksi ja sitten Mihail Gorbatshov nousi vuonna 1985 Neuvostoliiton johtoon aloittaen perestroikaksi kutsutun politiikan. Kun Neuvostoliiton johtama itäinen blokki hajosi sen tarun tultua päätökseensä vuonna 1991, alkoivat entiset kansandemokratiat nopeasti tähyillä uudella tavalla lännen suuntaan. Ne uskoivat, että sotilaallinen ja taloudellinen integroituminen Yhdysvaltain johtamaan blokkiin auttaisi ne uuden aikakauden alkuun. Samalla käynnistyi Naton laajentuminen ja jo vuosituhannen vaihteessa Puola, Tshekki ja Unkari pääsivät sen jäseniksi. Prosessi jatkui pian sen jälkeen siten, että Baltian maat pääsivät ensimmäisinä entisinä neuvostotasavaltioina mukaan Natoon. Myös muut entiset Itä-Euroopan kansandemokratiat sekä useimmat Jugoslavian raunioille syntyneet valtiot pääsivät Naton jäseniksi.

Jälkeenpäin on arvioitu, että myös Suomella olisi tuossa vaiheessa ollut hyvä tilaisuus hankkiutua Naton jäseneksi. Sen tiellä oli kuitenkin kolme estettä. Ensinnäkin Suomessa (ja käytännössä myös kaikissa muissa länsimaissa) uskottiin vakaasti siihen, että Venäjä ja sen tilalle syntyneet uudet valtiot olivat muuttuneet pysyvästi, että paluuta neuvostoajan totalitaristiseen hallintoon ei enää ollut. Natoon liittymiselle ei toisin sanoen ollut Suomen kannalta enää varsinaista sotilaallista syytä. Uskottiin maailman siirtyneen uuteen aikakauteen, missä taistelu terrorismia ja ilmastonmuutosta vastaan oli noussut aikaisempaa keskeisempään asemaan samalla kun idän ja lännen sotilaallinen vastakkainasettelu oli poistunut.

Toinen este jäsenyydelle oli suomalaisten kriittinen suhtautuminen Natoon. Koska Neuvostoliittoa ei enää ollut ja koska YYA-sopimuksesta oli onnistuneesti irtauduttu, ei Natoon liittymisellekään ollut enää tarvetta, varsinkin kun myös Ruotsi halusi jatkaa entisellä puolueettomalla linjallaan. Myös EU-jäsenyyden uskottiin parantavan Suomen turvallisuutta. Suomalaisten suuri enemmistö suhtautui näin vuodesta toiseen kielteisesti Naton jäsenyyteen. Jos olisimme liittyneet, olisimme vain turhaan ärsyttäneet Venäjää, joka muutenkin suhtautui hieman patologisesti maailman muuttumiseen. Kolmas este oli psykologinen, se että jos Suomi olisi liittynyt Natoon yhdessä entisten kansandemokratioiden ja Baltian maiden kanssa, meidät olisi samaistettu samaan ryhmään kuuluviksi, vaikka asemamme kylmän sodan aikana oli ollut toisenlainen. Siksi katsottiin, että oli parempi jäädä odottamaan sopivaa tilaisuutta sotilaalliselle liittoutumiselle.

Tuo odottamisaika muodostui kuitenkin pitkäksi eli se kesti lähes kaksi vuosikymmentä. Edes Venäjän koko ajan aggressiivisemmaksi muuttunut ulkopolitiikka ja kotimainen sorto eivät saaneet suomalaisten enemmistöä muuttamaan kielteistä asennettaan. Ja koska suomalaisten laaja enemmistö näin torjui Nato-jäsenyyden, ei valtiojohtommekaan ollut halukas muuttamaan varovaista suhtautumistaan itäiseen naapuriimme. Georgian sota vuonna 2008 ja Krimin miehitys ja tunkeutuminen Donbassin alueelle vuonna 2014 eivät nekään lisänneet Nato-jäsenyyden kannatusta Suomessa.

Tilanne alkoi kuitenkin muuttua ratkaisevasti vuoden 2021 viimeisten kuukausien aikana, sen jälkeen kun Ukraina alkoi entistä selvemmin pyrkiä eroon Venäjän talutusnuorasta. Tuon vuoden lopussa Venäjän itsevaltainen johtaja Vladimir Putin ehdotti – tai pikemminkin vaati – että Yhdysvaltain ja Naton eurooppalaisten jäsenmaiden tulisi suostua siihen, että liittokunta sitoutuisi olemaan jatkamatta laajentumista itään ja tunnustaisivat, että tuo laajentuminen tarkoittaisi Venäjälle merkittävää sotilaallista uhkaa. Venäjän vaatimus olisi kuitenkin merkinnyt ETYKin periaatteista luopumista ja eräänlaista uutta Molotov-Ribbentrop-sopimuksen kaltaista Euroopan etupiirijakoa, joten siihen oli mahdotonta suostua. Tultuaan torjutuksi Venäjä päätti helmikuun 24. päivänä 2022 ryhtyä vaihtamaan vallanpitäjiä Ukrainassa vastoin kansainvälisen oikeuden yhteisesti hyväksymiä periaatteita ja sen solmimia kahdenvälisiä sopimuksia.

Suomelle Venäjän aloittama brutaali hyökkäys Ukrainaan merkitsi silmien avautumisen päivää. Jos Venäjä oli valmis puuttumaan Ukrainan tilanteeseen sotilaallista voimaa käyttämällä, olisi sen onnistuminen merkinnyt sitä, että vastaava toiminta olisi ollut mahdollista myös muita maita vastaan. Venäjän eurooppalaisista naapureista Viro, Latvia ja Liettua sekä Puola olivat jo Naton 5. artiklan antamien turvatakuiden piirissä, mutta Suomelta vastaava turva puuttui. EU ei niitä voinut antaa ja YK olisi ollut tällaisessa tilanteessa täysin hampaaton. Ja vaikka Suomi olikin vuosien saatossa pitänyt kiitettävällä tavalla huolta omista sotilaallisista kyvyistään, olisivat mahdollisuutemme selvitä Venäjän operaatioista olleet silti rajalliset. Siksi Suomen valtiojohdon linjaukset sekä suomalaisten asenteet muuttuivat lähes yhdessä yössä ja alkoi ripeä kulku kohti Naton jäsenyyttä.

Suomi lähti liikkeelle nopealla aikataululla yhdessä Ruotsin kanssa. Jäsenanomuksen jättämisen jälkeen syntyi kuitenkin tilanne, jossa Unkari ja Turkki jarruttivat omien intressiensä vuoksi ratifiointien hyväksymistä. Suomi ja Ruotsi korostivat koko ajan, että niiden tavoitteena oli Natoon liittyminen samanaikaisesti. Ruotsi kuitenkin ajautui omissa suhteissaan Turkkiin pian umpikujaan. Vaikka Suomi olikin korostanut, että maiden samanaikainen liittyminen Natoon oli olennaisen tärkeää, ei Suomella käytännössä ollut mahdollisuutta keskeyttää omaa prosessiaan Ruotsin kohtaamien ongelmien vuoksi. Niinpä Ruotsi on nyt vielä jäänyt odottamaan oman jäsenhakemuksensa käsittelyä. On kuitenkin selvää, että Suomen jäsenyydellä on myös Ruotsin turvallisuutta vahvistava asema ja että myös Ruotsin jäsenyys saadaan kyllä hoidettua loppuun, mahdollisesti jo ensi kesänä järjestettävään Naton Vilnan huippukokoukseen mennessä.

Venäjän suhtautuminen Suomen ja Ruotsin jäsenyyteen on ollut hapan, mutta silti jopa yllättävän vaitonainen. Presidentti Sauli Niinistö lausuikin jo jäsenyysprosessin alkuvaiheissa aivan oikein, että syyllisiä etsiessään Venäjän johdon oli syytä katsoa peiliin ja että tämä oli tehty selväksi myös heille. Ilman Venäjän pyrkimystä uuteen etupiirijakoon Euroopassa sekä hyökkäystä Ukrainaan Nato-jäsenyys tuskin olisi ajankohtaistunut Suomessa ja Ruotsissa. Koko Euroopalle on käynyt selväksi, että Ukrainassa taistellaan tällä hetkellä koko maanosan tulevaisuudesta ja että kaikkien Euroopan maiden tulee antaa siihen oman panoksensa.

Yleisen mielipiteen muuttuminen täällä Suomessa on koko poliittisen historiamme kannalta käänteentekevä tapahtuma. Kun ennen viime vuotta Suomessa keskusteltiin mahdollisesta Nato-jäsenyydestä, pidettiin ylintä valtiojohtoa myöten lähtökohtana sitä, että mahdollisesta jäsenyydestä tulisi järjestää meillä kansanäänestys, olkoonkin että sen suhteen oli mahdollista esittää useita kriittisiä huomioita koskien mm. kybervaikuttamista ja sen vaatimaa suhteellisen pitkää aikaa. Mutta kun päätöksenteon aika tuli, kukaan ei enää vaatinut tuota kansanäänestystä vaan oli valmis jättämään jäsenyyden eduskunnan, presidentin ja valtioneuvoston päätösvaltaan. Kun asiasta sitten eduskunnassa äänestettiin, asettui ratkaisun taakse lähes 190 kansanedustajaa. Vastaan tai tyhjää äänestäneistä yli puolet ei vaalien jälkeen jatka eduskunnassa. Yksikään eduskuntapuolue ei puolueena asettunut maamme jäsenyyttä vastaan (en siis pidä Valta kuuluu kansalle –ryhmittymää aitona poliittisena puolueena).

Suomi liittyi Natoon päivälleen 74 vuotta Naton perustamisen jälkeen. On selvää, että Naton jäsenenä Suomi on eurooppalaisen turvallisuuden vahvistaja eikä sen kuluttaja. Siinä mielessä Suomen jäsenyys on edistysaskel myös Naton näkökulmasta, mikä kävi ilmi myös liittymisjuhlallisuuksien yhteydessä Brysselissä pidetyissä puheissa. Suomen (ja toivon mukaan pian myös Ruotsin) jäsenyyksien myötä Eurooppaan ja Naton sisälle syntyy laaja ja vahva pohjoismainen ryhmittymä, jolla on erityisen suuri merkitys arktisen alueen turvallisuuden ja vakauden kannalta. Venäjän tulevaisuudessa tekemistä ratkaisuista riippuu, millaiseksi sen ja Naton väliset suhteet tulevaisuudessa muodostuvat. Suomen näkökulmasta katsottuna jäsenyys Natossa on kuitenkin pysyvä ratkaisu, joka vahvistaa merkittävästi turvallisuuttamme. Pitkä tiemme Natoon on näin kuljettu nyt loppuun.

Jyrki Iivonen