Jyrki Iivonen

15.5.2021

MITEN POIKKEUSOLOIHIN JA NIITÄ KOSKEVAAN VIESTINTÄÄN TULISI VARAUTUA

Korona on koetellut Suomea

Koronan aiheuttamat poikkeusolot ovat kestäneet Suomessa – ja muualla maailmassa – jo yli vuoden ajan. Tällä hetkellä näyttää siltä, että olemme selviytyneet suhteellisen hyvin jo epidemian kolmesta aallosta. Edessä olevan kesän sekä rokotusten ansiosta on oletettavaa, että tautitilanne säilyy suhteellisen hyvänä myös seuraavien kuukausien ajan. Onko edessämme syksyllä epidemian neljäs aalto, on kuitenkin asia jota emme vielä voi tietää. Tapausten määrä ensi syksyn aikana riippuu pitkälle kehityksestä muualla maailmassa, ja erityisesti uusien tautimuunnosten ilmaantumisesta. On kuitenkin ilmeistä, että Suomessa – ja muualla Euroopassa – tilanne on helpottumassa pysyvästi, kiitos viime vuodenvaihteessa käynnistyneen ja suhteellisen onnistuneeksi osoittautuneen rokotuskampanjan.

Suomalaiset ovat yleisesti ottaen selviytyneet hyvin koronan torjunnassa. Sekä epidemiaan menehtyneiden että tartunnan saaneiden määrät ovat pysyneet eurooppalaisessa mittakaavassa varsin alhaisina, verrattuna esimerkiksi naapurimaihimme Ruotsiin ja Viroon. Tästä saamme kiittää sekä terveysviranomaisten oikea-aikaista toimintaa että ennen muuta suomalaisten tunnollista heille asetettujen rajoitusten noudattamista. Rokotekriittiset mielenilmaukset ovat jääneet täällä hyvin rajoitetuiksi, toisin kuin monissa muissa maissa.

Suomi ei tietenkään ole erillään muusta maailmasta. Rajoja ei nykyaikana ole mahdollista sulkea niin etteivät epidemiat kulkeutuisi jossain vaiheessa maasta toiseen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voisimme nostaa kätemme pystyyn ja suhtautua koronaan fatalistisesti, jättää tartunnan saaminen kohtalon huomaan. Suomen mahdollisuudet torjua koronan kaltainen epidemia on monia muita maita parempi siksi, että olemme maailman eturivin maita mitä tulee poikkeusoloihin varautautumiseen ja niihin sopeutumiseen. Suomessa tehdyt kriisijärjestelyt pohjautuvat itsenäisyyden aikana saatuihin historiallisiin kokemuksiin, vahvaan kansalaisyhteiskuntaan sekä konsensushakuiseen ajatteluun.

Maanpuolustuskurssit suomalaisena ratkaisuna

Hyvä esimerkki poikkeusoloihin varautumisesta on suomalainen erityisratkaisu eli valtakunnalliset maanpuolustuskurssit, joita on järjestetty jo 70 vuoden ajan (ensimmäinen kurssi pidettiin vuonna 1961 ja nyt niitä on pidetty jo pitkälti yli 230). Kursseille kootaan neljä kertaa vuodessa noin 50 suomalaisen yhteiskunnan keskeistä vaikuttajaa: ylintä virkamieskuntaa, poliitikkoja, ylempää upseeristoa, diplomaatteja, talouselämän edustajia, akateemisen maailman vaikuttajia sekä kulttuurielämän edustajia. Kukin kurssi kestää neljää viikkoa ja sen aikana käydään keskustelujen ja harjoitusten avulla läpi ne erilaiset tilanteet, joissa tarvitaan poikkeusoloihin varautumista. Neljän valtakunnallisen kurssin lisäksi järjestetään myös maakunnallisia maanpuolustuskursseja sekä lyhyempiä, tietyille erityisryhmille tarkoitettuja kursseja.

Maanpuolustuskurssit eivät ole meillä ainoa tapa varautua poikkeusoloihin. Valtionhallinnossa järjestetään runsaasti myös erityisalojen varautumisharjoituksia. Lisäksi meillä mietitään jatkuvasti sitä, millaisiin poikkeusoloihin Suomen on kulloinkin syytä varautua. Kun valtakunnalliset maanpuolustuskurssit käynnistettiin, oli toisen maailmansodan päättymisestä kulunut alle kaksi vuosikymmentä. Varautuminen olikin aluksi sotilaallisiin uhkiin painottuvaa. Maailma muuttui toki koko ajan, mutta suurempi muutos tapahtui vasta kylmän sodan päättymisen jälkeen, ainakin väliaikaisesti. Mutta sen jälkeenkään ei sotilaallisia kriisejä ole voitu jättää varautumissuunnitelmien ulkopuolelle.

Koronaepidemia on hyvä esimerkki siitä, millaisia haasteita viranomaiset joutuvat varautumissuunnitelmia laatiessaan nykyisin kohtaamaan. Kriisit ovat aina jollakin tavoin odottamattomia. Otetaan esimerkiksi erilaiset epidemiat. Niitä on toki ollut läpi ihmiskunnan historian, keskiajalla toistuvat ruttoepidemiat, sittemmin koronan kaltaiset taudit, tuberkuloosin yleisyys sekä 100 vuotta sitten varsinkin Euroopassa riehunut Espanjan tauti (jolla tosin ei ollut mitään tekemistä Espanjan kanssa). Uusien epidemioiden syntyminen on toki tiedostettu myös tänä päivänä, mutta ongelmana on ollut erilaisten uhkien priorisointi. Tilanne on muutenkin muuttunut, sillä sotilaallisten uhkien rinnalle ovat viime vuosina nousseet mm. kybervaikuttaminen, ilmastonmuutos, luonnonkatastrofit ja terrorismi. Onkin sanottu, että jokainen uusi kriisi ja sellaiseen varautumista vaativa tilanne ovat ainutkertaisia eli sellaisia että niihin ei ole osattu varautua etukäteen.

Tehokas varautuminen uusiin kriiseihin edellyttää aina tiivistä ja tehokasta poikkihallinnollista yhteistyötä. Siksi on erittäin tärkeää, että viranomaisten välinen yhteistyö toimii hyvin ja että sitä eivät haittaa tarpeettomat poliittiset eturistiriidat ja ennakkoluulot. Vähintäänkin yhtä tärkeää on huolehtia siitä, että poikkeusoloihin liittyvä viestintä on oikea-aikaista, avointa, yksiselitteistä ja poliittisista ambitioista vapaata. Erityisen tärkeää on, että kansalaiset voivat luottaa ministeriöiden ja muiden viranomaisten kykyyn hoitaa tehtäviään. Tässä suhteessa tilanne ei tällä hetkellä valitettavasti ole enää ihanteellinen.

Viestinnällä on keskeinen rooli poikkeusoloissa

Jäin eläkkeelle puolustusministeriön viestintäjohtajan virasta kahdeksisen vuotta sitten, hoidettuani kyseistä tehtävää yli 11 vuoden ajan. Tuona aikana valtioneuvostotason viestinnässä tapahtui suuria muutoksia, joista vähäisin ei ollut se, että viestinnästä tuli olennainen osa ministeriöiden johtamista. Erityisen tärkeäksi nähtiin se, että ministeriöiden poliittisen johtamisen ja tehokkaan virkamiestyön välillä olisi selkeä ja kaikilla tavoin ongelmaton tasapaino. Tämä oli 21. vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen keskeinen hallinnollinen suuntaus, mutta 2010-luvulla se on valitettavasti jäänyt taka-alalle. Viestinnän keskeinen merkitys ymmärretään edelleen. Siksi nykyistä kehitystä on kovin vaikea seurata sivusta.

Muutos on näkynyt erityisen selvästi ministeriöiden viestinnän virkanimityksissä. Vielä alle 20 vuotta sitten lähtökohtana oli, että ministeriöiden viestintäammattilaisten valinnoissa oli tärkeää se, että viestinnän parissa työskentelevillä olisi kattava oman hallinnonalan tuntemus ja strateginen osaaminen. Sitten tapahtui kuitenkin jotakin valitettavaa. Ministeriöihin alettiin valita kasvavassa tahdissa henkilöitä, jotka työskentelivät suoraan ministerien alaisuudessa poliittisella mandaatilla (ministerien erityisavustajien määrän kasvu, poliittisten valtiosihteerien valinta jokaiseen ministeriöön, kansliapäällikkönimitysten politisoituminen sekä viestinnän esimiestehtävien täyttäminen hallinnonalan ulkopuolelta tulevilla henkilöillä joilla usein on sopiva poliittinen tausta). Samalla pitkäaikaiset viestinnän ammattilaiset ja hallinnonalojen muut osaajat on työnnetty enemmän suorittaviin tehtäviin. Tämän seurauksena ministeriön viestinnän luonne on alkanut muuttua; viestinnän ensisijaiseksi tehtäväksi on tullut ministerien poliittisten intressien turvaaminen.

Taktiset intressit ovat ohittaneet strategiset intressit

Poikkeusoloihin varautuminen, olipa niissä kyse sotilaallisista uhkista, luonnonmullistuksista, terrorismista tai maailmanlaajuisista pandemioista, on yksi ministeriöiden ydintehtäviä. Viestintä ei saa olla pelkästään päätöksentekijöiden neljän vuoden sykleissä määriteltyjen poliittisten etujen taktista puolustamista. Viestinnän lähtökohtien tulisi aina olla kokonaisvaltaisia. Ministeriöiden viestintää ei saa jättää pelkästään poliittisin perustein nimitettyjen henkilöiden varaan. Erityisen haitallista voi tällöin olla viestinnän valikoituminen; sitä koskevat ratkaisut tehdään entistä enemmän poliittisen tarkoituksenmukaisuuden pohjalta ilman kokonaisvaltaista strategista suunnittelua. Asioista kerrotaan kansalaisille valikoivasti: poliittisille toimijoille halutaan antaa aktiivinen rooli myönteisten viestien lähettäjinä kun taas ikävät asiat jätetään virkakoneistolle.

Pandemiaa koskevassa viestinnässä ministerit ovatkin olleet kovin aktiivisia, varsinkin silloin kun tarkoituksena on nostaa esille kansalaisten oletetusti toivomia torjuntatoimenpiteitä tai kun kerrotaan poliittisten päättäjien toiminnan myönteisistä tuloksista. Mutta silloin kun kerrottavat aiheet ovat ikäviä ja varsinkin jos ne paljastavat poliittisten päättäjien epäonnistumisia, esiintymisvuoro annetaan helposti virkamiehille ja asiantuntijoille. Olisikin tärkeää, että kansalaiset eivät tällaista toimintaa hyväksyisi. Kaikkein paras ratkaisu olisi, että viestintä jätettäisiin edelleen mahdollisimman pitkälle ammattilaisten käsiin.

Jyrki Iivonen