<< Takaisin

Professori emeritus Matti Leikola:
Metsäaihe sotien jälkeisen ajan kaunokirjallisuudessa

Esitelmä Ruutiukkojen lounaskokouksessa 19.09.2011

Sotavuosien ja pula-ajan varjossa

Sotavuodet 1939–1945 ja niiden jälkeinen ankea aika heittivät varjonsa myös metsä- ja uittokirjallisuuteen. Ehkä Heikki Lounajan vuonna 1955 ilmestynyt kirja ”Kurjet palaavat” tavoitti herkimmin maattomien ja perheettömien miesten, todellisten lentojätkien, vaivalloisen matkan kevään ensimmäiselle uittopurolle ja tuskallisen sopeutumisen siviilielämään. Toveruksista yksi on käsipuoli, toinen ontuu jalkaansa ja kolmannella on käsistä sormia poissa. Sota kummittelee jatkuvasti ajatuksissa ja saksalaisten kylvämät miinat vaanivat tiepuolessa. Sen verran on Rovaniemelläkin saatu pystyyn parakkeja, että uittomiehet pääsevät urakkansa jälkeen vahvaan humalaan ja sen päälle putkaan. Pian matka kuitenkin suuntautuu kohden Misin asemaa, missä on parkkuuta tiedossa. Ja niin elämä jatkuu…

Taisto Harran vuonna 1986 ilmestynyt ”Kulkujätkä ja punapää” vie sen sijaan lukijansa Lounais-Suomen saaristoon, Seilin parantolasaarelle, missä kulkujätkille on tiedossa lupaava myrskysavotta. Kirjan päähenkilö, nuori Kauko Järvi, tapaa saarella salaperäisiä hoidokkeja ja rakastuu punatukkaiseen hoitajattareen. Sairaalan pannuhuoneen takaa löytyy laiton kahvi- ja sakariinivarasto, josta Kauko pelastaa itselleen repullisen, jonka kuitenkin menettää. - Harra oli jo ennen tätä nuoruuden muistelmaa tullut tunnetuksi yllätyksellisenä juonenkehittäjänä ja hyvänä ihmisten kuvaajana. Sotien jälkeinen ankea aika ja miesten toveruus elävät vahvana kirjan sivuilla.

Myös Jaakko Surakan nuoruudenmuistelmissa tuntuu sotien jälkeinen ruuan ja varusteiden puute selvänä. Vuonna 1994 ilmestynyt ”Kämppien kasvatti” kuvaa omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan kehitystarinan. Nuori keskipohjalainen Olavi Pesälä työskentelee halkosavotalla, voimalaitostyömaalla ja talvisessa tukinkaadossa. Tavanomainen kämppäelämä keskeytyy, kun savotalle saapuu ammattipeluri ja hänen jälkeensä viinan myyjä. Kovan ruumiillisen työn ja vilpittömän toveruuden tunnelma vallitsee, vaikka olosuhteet ovat ankeat. Lehtiä ei juuri lueta eikä radiota kuunnella ja politiikan puhuminenkin on vähäistä. Tässä maailmassa huijarit saavat rangaistuksensa ja kunnon ”losojätkät” palkitaan. Viimein toverusten matka päättyy Kajaanin ravintolaan, jossa kuukausien ponnistelujen hedelmät saattavat valua tyhjiin. Vaikeata on sanoa etukäteen, onko edessä uusi nousu vai entistä syvempi lasku…

    

Syvällisin sodanjälkeisen ajan ilmapiirin kuvaus on mielestäni Veikko Huovisen vuonna 1980 ilmestynyt ”Koirankynnen leikkaaja”. Kirjailijan kuvailema metsätyömaa muistuttaa suuresti Mustavaaran hakkuukeskitystä Kainuun ja Pohjois-Karjalan rajalla, missä Huovinen itse työskenteli metsäharjoittelijana vuosina 1946–1948. Kirjan päähenkilö, sodassa päähän haavoittunut Mertsi Vepsäläinen on aatteellinen mutta samaan aikaan mieleltään yksinkertainen sotainvalidi. Ahkera ja neuvokas sotatoveri Eetvi Manninen joutuu auttamaan häntä joka käänteessä. Hiukan pilaa voidaan kämpällä laskea Mertsin kustannuksella, mutta vammaiselle ei silti ole sopivaa nauraa ääneen. Jälleenrakennuksen ajan tunnelma on ajan ankeudesta huolimatta optimistinen ja yhteisvastuullinen. Vielä on toivoa paremmasta huomisesta, vaikka ”näin on maailman koira taas päässyt puraisemaan”.

Savotta- ja uittokirjallisuuden uusi tuleminen, ”kainuistit”

Kun pahin sotien jälkeinen ahdistus oli ohi, mutta mahdollisuudet esimerkiksi ulkomaille suuntautuvaan matkailuun olivat 1950-luvulla vähäiset, katseet kiinnittyivät uudelleen omaan maahan: Lapin tunturiseutuihin ja erityisesti Kainuuseen, joka oli ollut vailla oman maakunnan kuvaajaa Kiannosta lähtien. Myös metsänhoitaja- ja metsäteknikkokunnasta nousi uutta, kaunokirjallisesti lahjakasta ja ilmaisuvoimaista joukkoa. Monet itseoppineet kirjailijat, näistä Kalle Päätalo nimekkäimpänä, toivat hekin oman panoksensa sotia edeltäneen ja niiden jälkeisen ”vanhan hyvän ajan” savotoinnin kuvaamiseen.

Tuon ajan kirjallisuuden tunnetuin metsämieshahmo oli epäilemättä Veikko Huovisen luoma Konsta Pylkkänen, joka ehti seikkailla yhteensä neljässä kirjassa. Synkässä alivuokralaisboksissa kainuulainen metsätieteiden ylioppilas kirjoitti illan hiljaisina tuokioina metsä- ja uittoaiheisia novelleja, jotka hän lähetti syksyllä 1949 Werner Söderström Osakeyhtiölle. Esikoisteos ”Hirri”, jossa metsätyömies Konsta jo mietiskeli herrojen ja koko maailmankin olemusta, ilmestyikin seuraavana keväänä.

Kerran alkuun päästyään Veikko Huovinen koki kirjoitustyön helpoksi ja mukavaksi. Lentokalat ja rasvahäntälampaat pyörivät kirjoittajan päässä ja aiheuttivat muuten umpimieliselle ja ujolle Huoviselle joskus julkisia hihityskohtauksia. Kustantaja ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tulokseen ja niin jäi käsikirjoitus lepäämään yli vuodeksi Huovisen keskittyessä opintoihinsa. Kaksi muistumaa tuli silloin onnekkaaksi avuksi. Kesällä 1951 Huovinen oli ollut luokkatoverinsa kanssa usean päivän kalaretkellä Kuhmon Lentuajärvellä, jolloin seudun erämainen tunnelma jäi nuoren miehen mieleen. Myös WSOY:n ystävälliset kustannusvirkailijat Tuomas Anhava ja Kauko Kare saivat kirjassa hahmonsa luontoa tutkivina, vailla apumiestä olevina maistereina. ”Havukka-ahon ajattelijan” yhtenä kohokohtana ollut Konstan ampuma ”pyymetso” oli sekin saanut alkusysäyksensä Helsingin yliopiston kokoelmien metson ja teeren risteymistä, joita Huovinen oli talvisin moneen kertaan kiinnostuneena tutkinut.

”Havukka-ahon ajattelijan” alkumenestys ei ollut mitenkään valtava, mutta vähitellen teoksen huumori ja kesäisen Kainuun järvimaisemien kuulaus alkoi voittaa laajempia lukijapiirejä. Sen sijaan Huovista itseään alkoi korpihumoristin osa tympäistä. Hän valmistui metsänhoitajaksi ja pian hän sananmukaisesti kirjoitti itsensä vapaaksi ”kainuistin” maineesta. Lyhyehköt, satiiriset pakinat ja allegoriset tarinat kiehtoivat kirjailijaa loppuun saakka. Toki hän julkaisi vuonna 1961 vanhoista pöytälaatikkojutuista kokoelman ”Konstan Pylkkerö”, jota hän ei itsekään suuremmin arvostanut, ja vuonna 2004 hän saattoi eläkeikäisen Pylkkäsen kodikkaaseen vaarintupaan. Yksi tämän kirjan johtavia ajatuksia oli Kainuun muuttuminen vuosikymmenten aikana. Toisinaan tuntuu kirjaa lukiessa, että Konstaltakin on paras puhti jo poissa, mutta maailma näyttää sittenkin olevan ainakin pieneltä kulmalta mallillaan.

Pitemmän aikaa Huovinen oli suunnitellut sellaisen kirjan kirjoittamista, missä päähenkilöinä olisi ”vaitelias, aivan kuin vähän ylpeäkin puukansa”. Vuonna 1984 ilmestyikin tarina kainuulaisen metsän elämästä kahdensadan vuoden aikana. Ihminen on tässä kirjassa aluksi vain sivuosassa. Varhaiset metsänkävijät ja unkarilaiset sotavankikarkurit häilähtävät kuin varjoina taustalla, kunnes tarkkoihin vuosilukuihin ankkuroidut metsähallituksen kiertokirjeet ja omalaatuisen metsänhoitaja Adiel Sukevan johtama tukkipuiden leimausryhmä osoittavat, että uusi aika on tullut selkosillekin.

”Puukansan tarina” otettiin innostuneesti vastaan. Sitä pidetäänkin yhtenä Huovisen parhaimmista teoksista: nautittavana romaanina ja koskemattoman luonnon ylistyksenä, mutta samalla myös oivallisena metsäekologian oppikirjana.

Vuonna 1951 Heikki Lounaja julkaisi kuvauksen pienen järvikylän elämästä muutaman keväisen päivän ja yön aikana, kun ajatukset täyttää lähestyvän tukkilautan odotus. Itse akateemikko V. A. Koskenniemi kehui ”Valvojassa” kirjaa, se sai valtionpalkinnon ja siitä otettiin tuota pikaa useita painoksia. ”Lautta ohittaa kylän” on enemmän tuntojen ja tunnelmien kuvaus kuin varsinainen juoniromaani, ja se ilmeisesti edustaa taiteellisesti ajatellen Lounajan tuotannon huippua.

      Samana vuonna, 1951, Sodankylässä toimiva metsäteknikko Martti Bamberg julkaisi novellikokoelman ”Kimaltelevassa metsässä”. Varmaotteisesti nuori kirjailija kuvaili mm. sitkeitä mökin eukkoja ja erilaisia jätkätyyppejä. Myös metsäluonnon vivahteikas kuvaus sai kiitosta arvostelijoilta. Seuraavana vuonna Palkispää (joksi hän oli suomentanut nimensä) julkaisi sydäntalvisen pakkasen ja sen kourissa kärvistelevien ihmisten kuvauksen ”Poroerotus”. Vielä vuonna 1954 Palkispää jatkoi novellistina kokoelmallaan ”Nappaslieriäiset”. Siihen

sisältyvä monipolvinen uittokertomus ”harjasruuhka” on yksi harvoja sotien jälkeen julkaistuja onnistuneita purouiton kuvauksia. – Palkispää ei kuitenkaan jatkanut hyvin alkanutta kirjailijanuraansa.

Vuonna 1954 nuori helsinkiläismaisteri Matti Hako julkaisi opiskeluaikaisiin kokemuksiinsa perustuvan uittoaiheisen novellikokoelman ”Erottelijat”. Sen parasta antia edustavat kuvaukset eri tavoin rampautuneiden eläjien päivien kulusta. Kirja sai kuitenkin arvostelijoilta tylyn tuomion: kertomusten joukossa oli heidän mukaansa mitättömiä pakinoita, eikä huvittaviksi tarkoitettujen juttujen taso juuri noussut muutamaa leukavaa repliikkiä korkeammaksi. - Eipä siksi ihme, että Hako keskittyi opintoihinsa, väitteli tohtoriksi vuonna 1960 ja siirtyi Helsingin teknisen oppilaitoksen äidinkielen lehtoriksi.

Itseoppinut kirjailija Kalle Päätalo oli sen sijaan toista maata. Hän oli syntynyt Taivalkoskella vuonna 1919 ja joutui perheen vanhimpana poikana jo varhain sen elättäjäksi. Vakaa haave oli kuitenkin tulla kirjailijaksi. Päätalo siirtyi sotien jälkeen Tampereelle, luki rakennusmestariksi ja siirtyi vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1963. Kun ensimmäinen kirja ”Ihmisiä telineillä” vihdoin ilmestyi vuonna 1958, Päätalo oli jo 39 vuotta vanha.

Kalle Päätalo kuvasi sotia edeltäneen ajan metsä- ja uittotöitä nuoren pojan ja miehen näkökulmasta useassa kirjassa. Arkitodellisuuden tarkkana rekisteröijänä hän antoi niistä tarkan ja luotettavan kuvan. Monia lukijoita myös miellytti Päätalon vakaa kerrontatyyli. ”Arjen historian” dokumentoijana Päätalo onkin omaa luokkaansa: on laskettu, että hänen teoksissaan esiintyy yhteensä 1 800 henkilöhahmoa ja yksin hänen muistelmasarjansa ”Juuret Iijoen törmässä” on laajuudeltaan 16 000 sivua.

”Pakettipeltoromaanien” aika

1960- ja 1970-luvuilla Suomen yhteiskuntarakenne muuttui nopeasti. Maaseudun syrjäkylät alkoivat tyhjentyä, ja varsinkin nuori väki muutti työn ja toimeentulon perässä sankoin joukoin Etelä-Suomen kaupunkeihin ja Ruotsiin, jotkut kauemmaksikin. Tämä ilmiö koetteli selvimmin Itä- ja Pohjois-Suomea, missä länsisuomalainen vahvan maaseutuasumisen perinne oli heikko. Varsinkin Pohjois-Karjalasta kotoisin olevat kirjailijat kuvasivat perinteisen maa- ja metsätalouden kuihtumista yhden sukupolven aikana uudenaikaiseksi yrittämiseksi. Usein oli taustalla suoraa tai peitettyä katkeruutta, joka purkautui Metsähallituksen ja suurten metsäteollisuusyhtiöiden harjoittaman metsätalouden vastaisena toimintana. Erilaiset vanhaa kansanviisautta edustavat kylähullut ja erakot ovat näiden pakettipeltoromaanien suosimia hahmoja, jota samalla tuovat tarinoihin tervetullutta jännitettä ja toimintaa. Yksi menestyneimmistä ”metsäanarkisteista” oli Simo Hämäläisen luoma Kätkäläinen, joka hänkin vanhemmiten pehmeni ja siirtyi naapuruston parhaat rantapalstat ostaneiden venäläisten liikemiesten pihamieheksi ja ryyppykaveriksi.

Sukuromaaneja ja puutavaraliikemiehiä

Veikko Huovinen kirjoitti vuonna 1981 tuohon mennessä ilmestyneitä metsä- ja uittoromaaneja tarkasteltuaan: ”Olisi luullut että rikkaiden tukkifirmojen omistajista ja perillisistä olisi tehty mahtavia sukuromaaneja, ja että tästä muhevasta maaperästä olisi kasvanut voimakkaan omistajaluokan kulttuurillinen kirjallisuus. Näin ei kuitenkaan ole käynyt”. - Yksi edustavimpia selkeitä puutavara- ja sahadynastioista kertovia romaaneja on kuitenkin vuorineuvos Tuomas-Kettusen ”Elämänpuu” vuodelta 1982 eikä Juho Hoikkasen vuonna 1929 ilmestynyt metsäteollisuusyrittäjistä kertova ”Vangittu laulu” ole sekään hullumpi kirja. Todella hyvin onnistunut on Heikki Turusen vuonna 2005 ilmestynyt romaanimuotoon kirjoitettu Honkarakenne Oy:n eli Saarelaisen veljesten tarina.



Metsämiesten elämänkertoja on laadittu useita; esimerkiksi paperipatruuna G. A. Serlachius, ”Parkanon paroni” Gustaf Wrede, Yhtyneiden Paperitehtaiden luoja, kenraali Rudolf Walden, Paloheimo-yhtymän perustajat sekä Kemi-yhtiön metsäpäällikkö Jarl Sundqvist ovat kukin saaneet oman elämänkertansa, Sundqvist jopa kaksi. Näiden joukosta vain Ritva-Liisa Sumun isoisästään ”Sunkusta” uran alkuvaiheista kirjoittaman elämänkerran luen itse selvästi kaunokirjallisuudeksi. On vahinko että kirjailijan varhainen kuolema katkaisi vauhdikkaan alkaneen kuvauksen ”Lapin leivän isän”, Kemi-yhtiön metsäpäällikön elämästä. Televisiosarjana 1990-luvulla suosiota saaneessa Enni Mustosen Evolan sukutrilogiassa ”Vihreän kullan maa” ei sen sijaan käsitellä juuri lainkaan metsä- ja puutaloutta, sahanomistajien ja teollisuusyrittäjien sukuriitoja sen sijaan sitäkin enemmän.

Metsäaiheiset jännitys- ja salapoliisiromaanit

Myös ”dekkareita” on kirjoitettu metsistä, metsätyömaista ja -sektorista jonkin verran. Tähän yhteyteen olen valinnut muutaman esimerkin sellaisista arvoitusdekkareista, joiden tapahtumapaikka liittyy kiinteästi metsiin tai metsätalouteen. On kuitenkin painotettava, että salapoliisiromaanien ja puhtaiden kaunokirjallisten julkaisujen välinen rajanveto on varsinkin viime vuosikymmeninä ollut osin häilyvää ja sopimuksenvaraista.

Tuotteliaisuudestaan kuuluisan Kaarlo Nuorvalan vuonna 1945 ilmestyneen dekkarin ”Murhenäytelmä mottimetsässä” parhaita puolia on suuren teollisuuslaitoksen sodanaikaisen mottitalkooretken ilmapiirin osuva kuvaus. Paul-Erik Haataja taas keksi vuonna 1995 ilmestyneeseen kirjaansa ”Metsän piilossa” tuolloin ajankohtaisen aiheen: uuden haapalajikkeen, joka on eukalyptusten tavoin täysin immuuni kaikenlaisille tuhoille ja jota kasvatetaan puolustusvoimien yleisöltä suljetuilla harjoitusalueilla. Seppo Saraspään vuonna 1999 ilmestynyt ”Aarniometsä” taas kuvaa osuvasti pienen pohjoissuomalaisen kylän verkostoja ja luonnonsuojelijoiden sekä paikkakunnan napamiesten kiistoja. Kumpikaan osapuoli ei osoittaudu murhiin syylliseksi, mutta ennen loppuratkaisua sekä kunnan miesten että pääkaupunkilaisten luonnonsuojelijoiden motiivit paljastetaan.

Kohden konesavotointia

Oikeastaan vain Pentti Ruonaniemi kuvailee vuonna 1975 ilmestyneessä kirjassaan ”Kymppi” kaunokirjallisessa muodossa uuden ajan koneellistetun puunkorjuun tuloa metsätyömaille ja sen aiheuttamia jännityksiä. On paradoksaalista, että ainoa kaunokirjallinen kuvaus monitoimikoneen ”sarvissa” leipäänsä ansaitsevasta metsurista on Antti Tuurin vuonna 1996 ilmestyneessä kirjassa ”Aukko taivaassa”. Se kertoo nuoresta suomalaisesta siirtolaisesta Kanadan metsissä, jonka taival päättyy viimein intiaanireservaattiin, vaimon kotiseudulle. Muu konesavotoiden ja monitoimikoneiden hallitsemien metsätöiden kuvailu on ollut hyvin vähäistä. Vaikka tästä vaiheesta on laadittu lukuisia omakustannettuja muistelmia, kiinnostus ei ole ulottunut varsinaiseen kaunokirjallisuuteen. Tietokonealan metsäsektoria kuvaava kirjallisuus odottaa vielä tekijöitänsä!

Teksti: Matti Leikola
Aihekuvat esitelmäaineistosta
Henkilökuvat: Markku Rauhalahti