View Article

<< Palaa

Pohdintaa sotien varjoista suomalaisessa yhteiskunnassa

Risto Harisalo

Huhtikuun kuukausikokous päätti kevään 2017 kuukausikokousten sarjan, jossa pohdittiin suomalaisuuteen kiteytyneitä erilaisia kerrostumia. Tammikuussa emeritus pääministeri Paavo Lipponen puhui Ruotsin perinnöstä ja helmikuussa professori Matti Klinge Venäjän perinnöstä suomalaisessa yhteiskunnassa. Maaliskuussa klubimme puheenjohtaja Pasi-Heikki Rannisto eritteli suomalaisen elämänmuodon tulevaa kehitystä.

Huhtikuussa professori Martti Häikiö analysoi sotien suomalaiseen yhteiskuntaan heittämää pitkää varjoa. Hän muistutti, että historiaa ei saa tutkia voittajan eikä häviäjän näkökulmista, jotka hänen mielestään tuntuvat valitettavasti olevan suhteellisen yleisiä. Historiatieteen tehtävänä on keskittyä kiihkottomasti siihen, mitä todella tapahtui erottamalla se siitä, mitä piti tapahtua. 

Sodat tuottavat huomattavaa inhimillistä kärsimystä ja aineellista tuhoa voittajille ja häviäjille. Sodassa rintamalla ja kotirintamalla olleiden ihmisten on vaikea unohtaa kokemuksiaan, jotka siirtyvät tulevien sukupolvien kollektiiviseen muistiin. Tässä on pelkistetysti kuvattuna sotien varjo - perintö - yhteiskunnalle. Tämän problematiikan pysyvyyttä ja herkkyyttä kuvaa osuvasti kuukausikokouksen jälkeen välittömästi syntynyt kohu Suomen 100 vuotta juhlarahan toisen puolen kuvasta.

Sodan seurauksia käsitellään yleisesti ottaen kahdella tavalla, joko vastakkainasettelua ja vihollisuuksia jatkamalla tai yhteisymmärrystä ja sopua rakentamalla. Jälkimmäinen vaihtoehto on molemmille osapuolille huomattavasti vaikeampi ja haasteellisempi kuin ensimmäinen vaihtoehto. Se vaatii ihmisiltä halua ymmärtää ja rohkeutta lähestyä toista osapuolta, henkistä näkemyksellisyyttä luoda yhteisiä intressejä ja luovuutta korvata vanhoja jännitteitä herättävät sanat ja mielikuvat uusilla sanoilla, käsitteillä ja mielikuvilla. 

Asiat eivät kuitenkaan tapahdu itsestään. Ihmisten järki, vilpittömyys ja tietämys sodan dramaattisuudesta eivät yksin saa ihmisiä toimimaan rakentavasti, vaan siihen tarvitaan myös heidän ajatteluaan ja toimintaansa aktivoivia yllykkeitä. Taitavasti luodut yllykkeet auttavat ihmisiä oivaltamaan, että he voivat yhdessä hyötyä enemmän kuin yksin toimien. Niiden avulla ihmiset pystyvät luomaan heitä yhteisesti koskettavia merkityksiä, arvoja ja käytäntöjä. Tampereella pitkään vaikuttanut aseveliakseli on tästä problematiikasta yksi parhaista esimerkeistä.

Mahtikäskyt eivät poista ihmisten mielistä sodan kauhuja, kärsimyksiä ja menetyksiä. Ne vain säilövät ne piiloon ja siirtävät niiden esiintulon otollisempaan aikaan. Tässä suhteessa esimerkiksi YYA-aika on Suomen lähihistoriassa murheellinen luku, joka pakotti aktiiviseen väistelyyn ja unohtamiseen. Yhtään paremmin emme ole tainneet onnistua vuosien 1917–18 tapahtumien käsittelyssä lukuun ottamatta muutamaa poikkeusta, josta hyvänä esimerkkinä mainittakoon Timo Malmin muutama vuosi sitten suunnittelema ja toteuttama Sovinnon päivän historiallinen kulkue.

Puhuessaan vapaussodasta professori Häikiö muistutti yhdestä tärkeästä yllykkeestä, joka oli kunnallinen itsehallinto. Hänen mukaansa kohta sodan jälkeen molemmat osapuolet kohtasivat toisensa kuntien hallinnoissa eri puolella Suomea. He joutuivat yhdessä ottamaan kantaa ajankohtaisiin ongelmiin, kuten lasten koulutukseen ja vanhusten asioiden hoitamiseen, mutta myös miettimään yhteistä tulevaisuutta ainakin jossain määrin. 

Häikiötä mukaillen suomalainen kunnallinen itsehallinto oli se institutionaalinen yllyke, joka opetti osapuolet vähitellen tekemään työtä yhdessä, paikkasi kansakunnan haavoja ja tasoitti keskinäisiä jännitteitä. Tähän kehitysvaiheeseen on kiinnitetty yllättävän vähän huomiota ja ehkä juuri se selittää miksi ihmiset tänään suhtautuvat niin ylimalkaisesti ja vähätellen kunnalliseen itsehallintoon. Kunnallisen itsehallinnon merkitystä yhteiskuntamme kehitykseen vaikuttavana tekijänä ei pidä vähätellä.

Talvisota, jatkosota ja Lapin sota varjostavat myös yhteiskuntaamme. Meillä ei ole luotettavaa tilinpitoa, joka kertoisi kuinka sodan kauhut kokeneet sopeutuivat yhteiskuntaan, perustivat perheitä ja kävivät kansakunnan rakennustyöhön aineellisesti puutteellisissa oloissa ja kehittymättömillä työkaluilla. Me emme tiedä mistä kaikesta he ovat luopuneet ja kuinka paljon he ovat uhrautuneet. Ymmärryksemme on yhtä vähäinen heidän omaistensa avusta, tuesta ja myötäelämisestä.

Ainoa asia, jonka me varmuudella tiedämme, on heidän luomansa aineellinen vauraus, mutta siitäkään emme pysty heitä riittävästi kiittämään. Tätä tukee havainto, että niin monen mielestä Suomi ei tänään tee riittävästi heidän puolestaan. On tietenkin järjetöntä vaatia, että jokaisen sukupolven pitäisi kokea samat asiat kuin edelliset sukupolvet ja aloittaa tyhjästä. Järjetöntä ei sen sijaan ole toivoa, että jokainen huolehtisi edes jossain määrin nykyistä enemmän itsestään ja läheisistään omilla voimavaroillaan eikä vain muiden rahoilla. 

Matkamme suomalaisuuden erilaisiin kerrostumiin on päättynyt. Tavoitteemme on ollut valaista suomalaisuutta ja lisätä siten ymmärrystämme itsestämme. Olemme tarjonneet aineksia pohtia, kysyä ja väitellä, koska juuri ne tarjoavat meille parhaat eväät matkata kohti huomista.






Kommentit

# Sointu
30. huhtikuuta 2017 13:19
Kiitos Risto loistavasta blogista, Lähetin tämän usealla ysätävlleni.
Liitän tämän huhtikuun kuukausikokouksen pöytäkirjaan!

Kommentoi

Vain rekisteröityneet voivat kommentoida.

Jos et ole vielä rekisteröitynyt ja haluat kommentoida, rekisteröidy tästä sivustolle.
Jos olet jo aiemmin rekisteröitynyt, kirjaudu sivustolle.

Julkaistu 28.04.2017